Vaalikuvan vaikeus

Jos on suostunut vaaliehdokkaaksi, pitää käydä valokuvassa. Vaalijulisteiden kuvat ovat erottamaton osa vaaliviestintää, joka taas on mainontaa. Monien vaalien alla olen viettänyt aikaa katselemalla kadunvarsien ehdokkaiden gallerioita, lukien nimiä ja ammatteja sekä etsien tuttuja tai jotenkin mielenkiintoisia kasvoja. Silloin kiinnittää huomiota myös siihen, miltä ehdokkaiden kuvat näyttävät. Kuva voi mennä monella tavalla pieleen. Joskus kuvat ovat liian stilisoituja, kuin mainostoimiston liukuhihnalta. Ehdokkaat eivät näytä aidoilta. Joskus taas kuvat näyttävät liikaa erilaisista kotialbumeista reväistyiltä. Tällöin ehdokas ei näytä asioita hallitsevalta.

Olen itse harrastanut valokuvausta poikavuosista lähtien ja perhepiirissäni on yksi kuvauksen ammattilainen. Silti, tai ehkä juuri siksi, itse kuvattavana oleminen on kiusallista. Kuvassa ei voi muuta kuin epäonnistua. Valinnanvaraa on vain se, millä tavalla.

Menin siis valokuvaamoon. Suurin ongelma eivät olleet studion valot, eivätkä lavasteet, vaan minä. Kuinka minulle saataisiin kuvaan oikea ilme. Kuvaajan mielestä pitäisi hymyillä valloittavasti ja luontevasti, minä itse taas halusin näyttää harkitsevalta ja pohtivalta. Onneksi nykyisin ei kuvauksissa pala filmiä vaan muistikortille mahtuu kyllä otoksia. Lopulta kuvaamolta tuli kaksi ehdotusta parhaaksi otokseksi, vakavampi ja iloisempi. Kuvaaja ehdotti, että iloisempi on parempi. Tietysti hän on oikeassa.

Valokuvassa sekoittuu todellisuutta, teknistä taitoa ja fantasiaa. Siksi se on niin kiehtova harrastus. Vanhan valon jälkiä on tallennettu, muokattu teknisesti ja siirretty uudestaan katsottavaksi paperille tai ruutuun.

Kuva on yhtä aikaa totta ja valhetta ja esitystä. Esitys alkaa, kun kuvattava asettuu esittämään parempaa itseään lavastettuun tilanteeseen. Taitava kuvaaja rajaa kuvakulmaa ja sitten myöhemmin itse kuvaa. Värien sävyjä, kontrastia ja kirkkautta säädetään. Lopulta kuvaa voidaan viedä retusoida tai manipuloida, muokata, poistaa tai lisätä sen osia. Silti kuva jotenkin toistaa todellisuutta. Siksi kuvia on aina muokattu, että niiden tiedetään heijastavan todellisuutta. Tämän tiedostamisesta on syntynyt erilaisia kuvauksen maailmoja ja sääntöjä: muotikuvaa ei voi oikeastaan julkaista muokkaamatta, luontokuvaa taas ei saa manipuloida, uutiskuvaa ei saa muokata ja esittää väärässä yhteydessä.

Valokuvan toinen valheellinen ulottuvuus on aika. Kuva on vanginnut hetken eikä kerro mitä tapahtui sitä ennen tai sen jälkeen. Tosin hyvä kuva voi vangita vauhtia ja liikkeen suuntaa, mutta niiden tulkinta on katsojan mielikuvituksen varassa.  

Kokonaan uusi merkityksien taso kuvaan tulee siitä, missä yhteydessä se esitetään. Onko se perhealbumissa, nettipäivityksessä, taidenäyttelyssä vai uutisissa – tai osa skandaalia? Mitä on sen vieressä? Onko kuvalla nimi tai kuvateksti?

Mikä on sitten tämä vaalikuva? Se on sekä muotokuva että markkinointia. Muotokuvassa ihmisen pitäisi esiintyä olennaisimmillaan mutta markkinointikuvassa taas parhaimmillaan. Vaalikuvassa pitää olla ystävällinen, hurmaava, luotettava, arvovaltainen, osaava.

Gallupdemokratian ja tekoälyn liitto

Vaalikoneet ovat mielipidetiedustelujen ja keinoälyn lapsia. Totta kai niihin on nyt ehdokkaan vastattava, mutta on hyvä olla kipeällä tavalla tietoinen siitä, että ne ovat osa verkkoalustoilla toimivaa huomiotaloutta. Vaali vaalilta niiden merkitys on kasvanut ja erityisesti nyt koronaeristäytymisen aikaan ajatellaan, että äänestyspäätöstä tekevät etsivät sieltä samanmielisiä, vähän niin kuin etsisi kumppania tinderissä – eikä menisi koskaan baariin. Sielläkin jotkut ovat kuulemma liikkeellä ”ihan läpällä” ja jotkut enemmän tosissaan. Huomaan nyt lankeavani vähän liian ilkeään mielentilaan, johon joutumista perustelen joillakin havainnoilla.

Vaalikoneiden tekijät määrittelevät, mitä kysymyksiä ehdokkaan pitää pohtia. Kysymysten tärkeysjärjestys on poliittisen keskustelun ydintä. Sen lisäksi vaalikoneen tekijät määrittelevät, mitkä ovat vastausten vaihtoehdot.

Jotkut vaalikoneet ovat keino kiinnittää ehdokkaiden huomio oman eturyhmän kysymyksiin. Nuorten vaalikone kyseli nuorten vaikutusmahdollisuuksista ja koulukiusaamisen vastustamisesta. Opettajajärjestön vaalikone kysyy tietysti opettajien palkkauksesta ja koulujen resurssoinnista. Jos on näiden asioiden puolella, vastaaminen on helppoa.

Mediatalojen vaalikoneissa metsästetään yhden intressin sijasta enemmän vastakkainasetteluja. Äärimmillään se on sitä, että ”karsitaanko koronavelkojen vuoksi vanhuksien vai lapsiperheiden palveluista”. Vastakkain asetetaan myös vaikkapa joukkoliikenne ja yksityisautoilu. Saadaan klikkauksia vastausasteikon ääripäihin. Näin nostetaan esiin kahden eturyhmän välistä jännitettä, mikä ei tietenkään ole sama kuin kokonaiskuva yhteiskunnan ristiriidoista. Joissakin tapauksissa kysymyksen vastakkainasettelu vielä vahvistaa suoraan joitakin poliittisia käsityksiä maailmanmenosta.

Riviehdokas tekee sitten valintoja sen pohjalta, mitä vastakkainasetteluja hän pitää tärkeinä.  Ensimmäinen valinta on se, että kenen vaalikoneisiin ylipäänsä vastaa, eli ketä sitä sympatiseeraa. Vasta sen jälkeen tulee valinta, miten vastaa. Vastaako omin päin vai hakeeko tukea puolueen ohjelmista ja ohjeista? Kun tunnustan, että minulla ei ole hajuakaan elämyskeskuksen rahoituksen tulevaisuuden kiemuroista, voin kadota keskimääräisyyksien massaan. Tai ehkäpä jään ainoana sinne keskelle tunnustamaan tietämättömyyteni, kun muut ryntäävät ääripäihin.

Lopuksi vääntäydyn positiiviseksi ja yritän ajatella vaalikonetta mahdollisuutena. Kun klikkaan laatikoita tietokoneen ruudulla, yritän tosiasiassa tavoittaa jossakin keinoälyn algoritmien tuolla puolen olevan äänestäjän kysyvää katsetta: Voinko luottaa sinuun? Oletko minun puolellani?