75-vuotias mies kutsuttiin neuvolaan

Vuoden vaihteessa pääsi tulemaan yllätys. Sain kutsun neuvolaan.

Olin jo tottunut siihen, että kun menen terveyskeskukseen, lääkäri alkaa ruudulta katsomansa labratuloksen perusteella säätää jotain yksittäistä reseptiä eikä jaksa oikein reagoida valituksiini alhaisesta tulehduskynnyksestä ja yleisvoinnin heilahtelusta.

Ainakin minulla ikä lakkaa olemasta pelkkä numero. Kuuluisinko peräti niiden joukkoon, jotka haluavat elää pitkään mutta eivät tulla vanhaksi? (Tämä ilmaisu on lainattu Riitta Kylänpään kirjoittamasta Claes Anderssonin elämänkerrasta Utelias mieli.) Kyse voi olla myös siirtymisestä eläkkeellä olemisen uuteen vaiheeseen. Tutkijat ovat erottaneet toisistaan go-go-vaiheen ja slow-go-vaiheen. Edellisessä sattuu ja tapahtuu hirveästi ja jälkimmäisessä vain sattuu hirveästi. Tätä kaikkea seuraa, tiedätte kyllä, no-go.

Siis vuoden vaihteessa, kun luulin koronan vieneen kaikki terveyspalvelujen resurssit, minulle soitti terveydenhoitaja, onnitteli iloisesti täyden 75 vuoden johdosta ja kutsui neuvolaan. Lasten kanssa neuvolassa käynnistä olikin jo yli parikymmentä vuotta. Myös oman kuntoni kokonaistarkastuksesta oli saman verran. Se tehtiin työelämän ja työterveyshuollon piirissä. Silloin löydettiin alullaan olevia tavallisia verenpaine- ja kolesterolivaivoja. Ilman noita tarkastuksia vaivojen havaitseminen olisi tapahtunut paljon myöhemmin, ties miten paljon myöhässä.

Kun sitten menin paikalle kaupunginsairaalaan, selvisi, että kyseessä oli turkulainen kokeiluhanke. Kehitettiin uutta käytäntöä, jossa kartoitettiin 75 vuotta täyttäneiden lihasten ja aivojen toimintojen tilaa. Samalla otettiin kokeita ja neuvottiin ravitsemuksen kohdalla asioita, jotka periaatteessa tiesin, mutta joita en osannut soveltaa. (Siis sitä proteiinia kolmen tunnin välein.) Ennakoitiin mahdollisia terveyden riskikohtia. Minua erityisesti ilahdutti se, että samalla tehtiin tutkimusta tämän uuden kokeiltavan käytännön vaikutuksista. Tunnelma oli suorastaan kollegiaalinen, kun terveydenhoitaja kertoi tekevänsä asiasta väitöskirjaa. Taas tuli plussapisteitä hyvinvointipalveluille.

Jälkipuhetta

Olen epäillyt olevani epäluuloinen introvertti, jonka mielestä positiivisuus on jotenkin kiusallista ja epäaitoa. Asioiden korjaamiseksi pitää olla kriittinen, huomata epäkohtia ja myös huomautella niistä, mieluummin sillä lailla terävästi. Tämä tietysti loukkaa helposti lähimmäisiä, minkä jälkeen sitä kokee itsensä väärin ymmärretyksi. Olenko siis mielensä pahoittaja, jonka mielestä positiiviset yllätykset vievät huomiota pois korjattavista epäkohdista? Mitäpä sitä innostumaan, kun asiat ovat niin kuin pitääkin, siis normaalisti. Onneksi kutsu neuvolaan ei pahoittanut mieltäni ja se oli jo toinen positiivinen yllätys Turussa. Kun muutin Turkuun, niin Fölin bussien aikataulussa pysyminen yllätti positiivisesti. Tätä on jatkunut silmiinpistävästi myös koronan ja lumikelien aikaan.

Gallupdemokratian ja tekoälyn liitto

Vaalikoneet ovat mielipidetiedustelujen ja keinoälyn lapsia. Totta kai niihin on nyt ehdokkaan vastattava, mutta on hyvä olla kipeällä tavalla tietoinen siitä, että ne ovat osa verkkoalustoilla toimivaa huomiotaloutta. Vaali vaalilta niiden merkitys on kasvanut ja erityisesti nyt koronaeristäytymisen aikaan ajatellaan, että äänestyspäätöstä tekevät etsivät sieltä samanmielisiä, vähän niin kuin etsisi kumppania tinderissä – eikä menisi koskaan baariin. Sielläkin jotkut ovat kuulemma liikkeellä ”ihan läpällä” ja jotkut enemmän tosissaan. Huomaan nyt lankeavani vähän liian ilkeään mielentilaan, johon joutumista perustelen joillakin havainnoilla.

Vaalikoneiden tekijät määrittelevät, mitä kysymyksiä ehdokkaan pitää pohtia. Kysymysten tärkeysjärjestys on poliittisen keskustelun ydintä. Sen lisäksi vaalikoneen tekijät määrittelevät, mitkä ovat vastausten vaihtoehdot.

Jotkut vaalikoneet ovat keino kiinnittää ehdokkaiden huomio oman eturyhmän kysymyksiin. Nuorten vaalikone kyseli nuorten vaikutusmahdollisuuksista ja koulukiusaamisen vastustamisesta. Opettajajärjestön vaalikone kysyy tietysti opettajien palkkauksesta ja koulujen resurssoinnista. Jos on näiden asioiden puolella, vastaaminen on helppoa.

Mediatalojen vaalikoneissa metsästetään yhden intressin sijasta enemmän vastakkainasetteluja. Äärimmillään se on sitä, että ”karsitaanko koronavelkojen vuoksi vanhuksien vai lapsiperheiden palveluista”. Vastakkain asetetaan myös vaikkapa joukkoliikenne ja yksityisautoilu. Saadaan klikkauksia vastausasteikon ääripäihin. Näin nostetaan esiin kahden eturyhmän välistä jännitettä, mikä ei tietenkään ole sama kuin kokonaiskuva yhteiskunnan ristiriidoista. Joissakin tapauksissa kysymyksen vastakkainasettelu vielä vahvistaa suoraan joitakin poliittisia käsityksiä maailmanmenosta.

Riviehdokas tekee sitten valintoja sen pohjalta, mitä vastakkainasetteluja hän pitää tärkeinä.  Ensimmäinen valinta on se, että kenen vaalikoneisiin ylipäänsä vastaa, eli ketä sitä sympatiseeraa. Vasta sen jälkeen tulee valinta, miten vastaa. Vastaako omin päin vai hakeeko tukea puolueen ohjelmista ja ohjeista? Kun tunnustan, että minulla ei ole hajuakaan elämyskeskuksen rahoituksen tulevaisuuden kiemuroista, voin kadota keskimääräisyyksien massaan. Tai ehkäpä jään ainoana sinne keskelle tunnustamaan tietämättömyyteni, kun muut ryntäävät ääripäihin.

Lopuksi vääntäydyn positiiviseksi ja yritän ajatella vaalikonetta mahdollisuutena. Kun klikkaan laatikoita tietokoneen ruudulla, yritän tosiasiassa tavoittaa jossakin keinoälyn algoritmien tuolla puolen olevan äänestäjän kysyvää katsetta: Voinko luottaa sinuun? Oletko minun puolellani?

Polarisaation syitä ja syyllisiä

Ruudussani on viime aikoina keskusteltu paljon poliittisesta polarisaatiosta, siis kahtiajaosta. Kokoan tähän keskustelujen antia, polarisaation syitä ja syyllisiä. Pyydän anteeksi, että joittenkin ajatusten esittäjien nimet eivät tule mainituksi. Vain ajatus ratkaisee. Minulla on taipumusta yrittää tiivistää asiat kolmeen asiaan, nyt joudun nostamaan esiin viisi ajatusta.

Suomalaisten historiapäivien sessio informaatiovaikuttamisesta (mainiot päivät ja mainio keskustelu, mukana mm. Saara Jantunen, Katri Pynnöniemi, Jarno Limnéll). Keskustelussa pohdittiin sitä, kuinka ”valtiolliset toimijat” ovat läsnä naapureittensa informaatiovirroissa, hehkuttaen siellä tyytymättömyyttä aiheuttavia asioita. Silloin kun se tapahtuu avoimesti, se ei ole iso ongelma, mutta jos se on piiloutunutta, se on ongelma. Suuret valtiot pystyvät tekemään tätä suuresti, vihamieliset tahot tekevät sitä vihamielisesti. Toisaalta USA:n kongressitalon mellakka osoitti, että aina ei tarvita ulkoista vihollista, sisäinenkin riittää.

Helsingin yliopiston tiedekulmassa keskusteltiin radikalisoitumisesta, tunteiden ilmaisusta ja vuoropuhelun (dialogin) tarpeesta. Ehkä osuvampi suomennos dialogille olisikin vuorokuuntelu, koska usein vääryyden kokemukseen johtaa se, että ei tule kuulluksi. Vaikka hallinto, järjestöt ja kehittämisprojektit ovat täynnä osallistamispuhetta, niin silti kokemukseksi jää, että ”meidän yli jyrättiin ja ratkaisu tehtiin meitä kuulematta.” Keskustelussa todettiin aivan oikein, että polarisaation ja ääriryhmien päivittely ei saa johtaa siihen, että vääryyksien kokemuksen ilmaiseminen kielletään. Vääryyden kokemus synnyttää tunteita, myös myötätuntoa ja myös syyllisyyttä.

Tuntemusten esittämiseen sopii mainiosti some ja internetti. Siellä lyhytpinnainen viestintä ei tunne rajojen tai tapojen pidäkkeitä. Lukuisat ryhmät kannustavat jäseniään ja toisia ryhmiä kommenttien ja tykkäämisten ketjuihin. Samalla digitaalisten alustojen ansaintalogiikka tuottaa miljoonia niitä omistaville yrityksille. Siinä lasketaan vain klikkauksien määriä, ei laatua ja sosiaalisia seurauksia. Tällöin toisistaan eivät erotu iloa ja hymyjä tuottavat vauvakuvat ja kissavideot vihaa lietsovista ja syyllisiä ärhäkästi osoittelevista huudoista.

Somekohusta tulee somekohu vasta sitten, kun se nostetaan iltalehden lööppeihin. Näin totesi Katja Valaskivi Sanoma Säätiön järjestämässä salaliittoteorioita koskevassa keskustelussa. Klikkauksista ja mainostuloista kilpaileva perinteinen lehdistö osallistuu huomiotalouteen ja nostaa esiin somekuplia ja moninkertaistaa niiden saaman huomion. Tämän seulan läpi ei pääse iloisella yhteisölllisyydellä ja maltillisilla kutsuilla toimintaan.

Neljäs ajatus tulee poikkeuksellisesti kirjasta. Tosin Peter Pomerantsevin kirja ”This is Not Propaganda” käsittelee myös nettiä, nimittäin verkossa käytyä todellisuuden vastaista sodankäyntiä. Yhdessä kohdassa kirjaa hän kuvaa, miten yksilö sovittautuu kahtiajakautuneeseen maailmankuvaan: Valitaan yksi itseä koskettava asia – uskonto, maahanmuutto, talousperiaate – ja suurennetaan sitä niin paljon, että siitä tulee itselle ainoa tärkeä asia, tunnusmerkki. Tätä voi vauhdittaa samanhenkinen esikuva tai muutama kaveri. Kun asiasta on tullut tunnusmerkki, se ei ole enää keskustelun tai väittelyn aihe, vaan rajalinja, jonka sisäpuolella jokainen on koskematon ja ulkopuolella ovat salaliitot. Uskonnoissa näin syntyy lahkoja, identiteettejä, joka esiintyvät ideologiana.

Viides ajatus, joka on pakko ottaa mukaan, koskee kohuista ja vääryyksistä syntyneiden identiteettien liittämistä, mobilisoimista politiikkaan. Populismin tutkijat toteavat, että kansanliike tarvitsee vastustajan nimeämisen lisäksi myös johtotähden, jonka taakse voidaan liittää monenlaista vääryyden vastustamista. Vastustajaksi sopii hyvin eliitti ylipäänsä, koska nehän asioista päättävät. Liikkeen oma johtosymbolin taas pitää olla niin ontto, että sen piiriin voi syleillä kaikenlaista vastarintaa, vastustettiin sitten veroja, ulkomaalaisia, asiantuntijoita tai poliisia. Salaliittoja koskevassa keskustelussa Niko Pyrhönen totesi, että populisti laittaa vesimyllynsä kansalaisyhteiskunnan pieniin virtauksiin ja saa sieltä virtaa.

Onko tästä tehtävissä joku johtopäätös? On selvää, että vääryyden kokemukset aiheuttavat tunteita, jotka yhdistävät ihmisiä. Näitä, samoin kuin itse vääryyksien syitäkään, ei voida taikoa pois puhumalla positiivisesti tai kannustamalla omien asenteiden tarkistamiseen. Ne pitää nostaa esiin ja liittää toimintaan, jossa vääryyden syyt tunnistetaan ja niihin yritetään vaikuttaa, oikeasti, esimerkiksi paikallisesti. Ilman yhteistä toimintaa, tai ainakin sen yrittämistä, vääryydet jatkuvat. Toimintaan tarvitaan niin tietoa, tunnetta, kuin ajattelua ja organisoitumista. (Mitenköhän tuon saisi tiivistettyä kolmeen?)

Mihin luokkaan kuulun?

”Kun sinä olet sosiologi, niin sanopa, mihin luokkaan minä kuulun?” Kysymys yllätti minut täysin. Kysyjä oli nuori nainen, joka oli kanssani samassa hankkeessa. Hän oli tuntiopettaja, viimeisteli pro-gradua yliopistolle ja teki haastatteluja tallentaen teollista perinnettä. Olin tietysti lukenut marxilaista luokkateoriaa ja keskustelua kerrostumista ja luokan käsitteen tarkennuksista, mutta silti kysymys tuli kuin menneisyydestä. Kuinka on mahdollista, että 2010-luvulla nuori nainen kysyy tällaista? Yli 20 vuoteen luokista ei ollut juuri puhuttu, kuin enintään kuvattaessa sukupolven sosiaalista nousua ”luokkaretkenä”.

Kun olin jo kirjoittanut Göran Therbornin esittämästä eriarvoisuuden kolmijaosta, huomasin, että ei siinäkään varsinaisesti luokista puhuttu.  Nuo kolme eriarvoisuuden muotoa, elinolot, kohtelu ja voimavarat, ovat yhteiskunnan pinnanmuodostumia. Niiden alla jylläävät talouden mannerlaatat, joiden liikkeet siirtelevät voimavaroja eri ryhmien haltuun ja tuottavat erilaisia elinoloja, joissa ihmiset yrittävät selviytyä ”kukin yksilöllisistä lähtökohdista käsin”. Talous myös rakentaa ja rahoittaa instituutioita ja toimintatapoja, jotka tuottavat eriarvoista kohtelua mitä kummallisimmista syistä.

Silmään oli osunut myös Minja Koskelan kommentti Kansan Uutisissa, että emme osaa puhua luokista. Duunareistakin puhuvat vain perussuomalaiset ja hekin väärällä tavalla. Koskela kirjoittaa: ”Jos me haluamme tehdä politiikkaa, joka hyödyttää kaikkia, meidän pitää pystyä nimeämään ne ihmiset, joille politiikkaa tehdään.”

Tähän samaan mielentilaan kolahti kirjamainos amerikasta. David Roediger on kirjoittanut kirjan keskiluokan historiasta. Olen vasta aloittanut sen (“The Sinking Middle Class. A Political History”) lukemisen, mutta heti aloituksessa on yllättävän koskettava lainaus dystopiakirjailija George Orwellilta.  Roediger ei mainitse, mistä lainaus on peräisin. Orwell kirjoitti paljon sekä journalistina että kaunokirjailijana. Hän koki asemansa ristiriitaisena ja kaipasi yhteyttä työväenluokkaan. Kas näin hän kuvaa keskiluokan poliittista ahdistusta (suomennoksen virheet ovat omiani):

“Ehkäpä sitten tämä luokkaennakkoluulojen kurjuus hiljalleen häviää ja me tämän vajoavan keskiluokan jäsenet – yksityisopettajat, nälkäänäkevät free-lance toimittajat, everstin vanhaksi piiaksi jäänyt tytär, – työtön Cambridgen maisteri, laivastoupseeri ilman laivaa, kanslistit, virkamiehet, kaupparatsut, kolme konkurssia tehneet kangaskauppiaat maaseutukaupungeissa – voimme vajota suuremmitta taisteluitta osaksi työväenluokkaa, mihin me kuulumme, ja ehkä sitten, kun sinne pääsemme, siellä ei olekaan niin kauheaa kuin olemme pelänneet, sillä loppujen lopuksi, meillä ei ole muuta menetettävää kuin sievistelevä puhetapamme.

Lyhyt teoria eriarvoisuudesta

Kun lähes kaikki politikassa esiintyvät tasa-arvon puolesta, niin kannattaa katsoa mitä he sillä tarkoittavat ja mistä he esittävät eriarvoisuuden johtuvan. Eriarvoisuuden syyt voi tiivistää seuraavaan kolmeen asiaan: elinolot, kohtelu, voimavarat. Niillä jokaisella on erilainen yhteys politiikkaan.

En ole tätä kolmijakoa keksinyt itse, vaan olen lainannut sen sosiologi Göran Therbornilta, jonka yksi kirja suomennettiin otsikolla: ”Eriarvoisuus tappaa”. Eriarvoisuus vaikuttaa esimerkiksi ravitsemukseen, terveydenhoitoon, ja ihmisoikeuksien toteutumiseen. Koronapandemian aikana mahdollisuus saada hyvää terveydenhoitoa on elämän ja kuoleman kysymys. Lisäksi koronankin ansiosta jotkut rikastuvat ja toiset joutuvat pienellä palkalla vaarallisiin töihin, joiden jatkumisesta ei ole edes varmuutta.

Miksi saivarrella eriarvoisuuden eri syistä? Siksi, että jos katsoo vain yhtä puolta tästä isosta ilmiöstä, toinen puoli jää pimentoon. Elinolot, kohtelu ja voimavarat ovat eriarvoisuutta tuottavia erilaisia mekanismeja. Vaikka näkee vain yhden niistä, niin on tekemisissä kaikkien kolmen kanssa. Siksi eriarvoisuuden jättimäistä möhkälettä kannattaa pyöritellä ja katsoa sen eri puolia.

Niiden mielestä, joiden ajatuksissa yhteiskunta muodostuu yksilöistä, eriarvoisuus on luonnollista, se on kilpailun tulos. Voittajat ovat asemansa ansainneet ja hävinneiden pitää vain syyttää itseään. Köyhyyskin on korjattavissa omilla valinnoilla, kuten eräs kokoomukselainen naispoliitikko todisteli. Jokaisesta nuoresta voi tulla miljonääri, todistelee vanha sijoittajaguru Saario opaskirjassaan nuorisolle.Niinpä Kokoomus kutsuu mukaan vaaliehdokkaita mm. seuraavasti: ”Kokoo­muk­sen ajat­te­lun ytimessä on vapaa ja vastuuta kantava ihmi­nen. Luomme edel­ly­tyk­siä ihmi­sille olla parhaim­mil­laan ja elää oman näköis­tään elämää jokai­sen yksi­löl­li­sistä lähtö­koh­dista käsin.” Lähtökohdat ovat siis yksilöllisiä eikä yhteiskunnallisia. Kunnallisvaalien tunnukseksi kokoomuksen käyttämä viestintätoimisto on keksinyt vaihtoehtoisen faktan: ”Sydän on oikealla”. Kokoomukselaisessa maailmankuvassa ongelma ei ole se, että on liikaa köyhyyttä vaan se, että rikkaita on liian vähän: Kaikkea hyvää saadaan aikaan, kun vain ryhdytään tekemään ja rikastumaan. Sitten syntyy jaettavaa, jolla voidaan pitää yllä hyvinvointipalveluja.

Eriarvoisuus ei oikeasti synny vapaiden yksilöiden reilusta kilpailusta. Kaikilla ei ole samanlaisia mahdollisuuksia. Kaikista ei voi edes tulla miljonäärejä, ei edes lottovoittajia.

Kun ei haluta keskustella elinolosuhteiden eriarvoisuudesta, ei haluta keskustella myöskään vaurauden tuottamisen ehdoista. Eikä siitä, miten nykyinen eriarvoisuus on syntynyt ja miten aikaisemmin tuotettu vauraus on jaettu. Vaurauden tuottamiseen ovat osallistuneet hyvin monet muutkin kuin sen omakseen ottaneet. Keskustelu tuloksen jakamisesta on monen mielestä kesken ja se tapahtuu politiikassa.

Kilpailevat uhriutumiskultit?

Eriarvoisuutta syntyy myös siten, että kaikki eivät saa tasaveroista kohtelua. Tämä antaa perusteluja oikeutetuille vaatimuksille tulla tunnistetuksi ja oikein kohdelluksi. Politiikan kentän toinen suuri jännite onkin siinä, miten erilaiset vääryyden kokemukset onnistutaan liittämään puolueiden arvoihin ja symboleihin.

Jokainen syntyy johonkin paikkaan ja yhteisöön. Se mistä on kotoisin, kulkee mukana loppuelämän, oli siitä sitten ylpeä tai yrittipä siitä sitten päästä eroon. Se on osa sitä, millainen ihminen kokee olevansa. Nainen voi kokea väheksyntää miesten johtajamassa hierarkiassa. Työläisperheen lapsi voi kokea itsensä vieraaksi yliopistossa. Musta tai tummaihoinen kokee olevansa kadulla tai kaupassa valvovan katseen alla. Vähemmistökulttuuriin samaistuva joutuu kamppailemaan oikeudestaan olla erilainen tai toisenlainen. Vammainen ihmettelee, miksi häntä kohdellaan hänen vammansa eikä muitten persoonallisten omaisuuksien mukaan.

Vääryyden uhriksi joutuminen herättää tunteita. Saman asian kokeneiden keskinäinen ymmärrys antaa voimaa ja motivaatiota ryhtyä toimimaan. Toiminnan onnistumiset antavat toivoa ja epäonnistumiset opettavat. Toiminta voi kehittyä vaatimuksiksi, jotka muuttavat kohtelua ja asenteita. Näin voi syntyä tilanteita, joissa erilaisuuden kokemus hyväksytään ja sitä jopa arvostetaan. Pieni muuttuu suureksi, heikko muuttuu voimakkaaksi, väheksytty oikeassa olevaksi.

Populististen liikkeiden menestystä politiikan tutkijat ovat selittäneet kahdesta suunnasta. Toinen puoli selitystä on se, että talouden globalisoituminen ja neoliberalismin politiikka ovat lisänneet epävarmuutta. Vääryyden kokemukset lisääntyvät. Populismi on rangaistus talousjärjestelmän synneistä. Toinen puoli populismin menestystä on taitava poliittinen viestintä. Populistiset liikkeet ovat osanneet yhdistää pelon ja toivon tunteet omiin poliittisiin symboleihinsa, joissa rakennetaan kahtiajako laiminlyödyn ”kansan” ja ”eliitin” välillä.

Tätä ideologista kahtiajakoa uhkaa se, että monia eriarvoisuuden tunteita ei pystytä yhdistämään ”kansan” ja sen vastakohdan ristiriitaan. Lisäksi ”kansan” määrittelemisestä tulee erimielisyyksiä. Vääränlaisen eriarvoisuuden kokijoille, ”uhriutujalle” pitää osoittaa, että heidän kokemuksensa edustaa väärää identiteettiä ja väärää uhriutumista. Niinpä niin perussuomalaiset kuin amerikan konservatiivit käyvät kulttuurisotaa uhriutuvia ”kulttuurimarxilaisia”, feministejä tai etnisien vähemmistön kokemuksista puhujia vastaan.

Eriarvoiset voimavarat

Eriarvoisuuden syitä olivat siis erilaiset elinolot, erilainen kohtelu ja erilaiset voimavarat. Niistä hitaimmin muuttuva on voimavarat. Ne ovat usein myös erilaisten elinolojen ja erilaisen kohtelun taustalla. Varallisuuden ja omaisuuden erot periytyvät ja tuovat mukanaan erilaisia elinoloja. Monissa teollistuneissa hyvinvointivaltioissa on pystytty tasoittamaan elinoloja ja hävittämään köyhyyttä. Jopa maiden sisäisiä tuloeroja on välillä onnistuttu tasoittamaan. Mutta varallisuuserot ovat viime vuosikymmeninä kasvaneet, etenkin globaalisti katsotuna.Suurten kansainvälisten yhtiöiden varallisuus on suurempaa kuin kokonaisten valtioiden.

Samalla henkilöiden väliset tuloerot ovat kasvaneet. Vaikka teollisuusmaissa monien työssäkäyvien tulot kasvoivat vielä 1970-luvulla, niin 1980-luvulla eniten tienaavien etumatka kasvoi räjähdysmäisesti. Yhdysvalloissa tämä kehityskulku oli erityisen selvä. Vähiten tienaavan puoliskon tulot vain laskivat, mutta eniten tienannut 10 prosenttia kasvatti tulojaan kolmanneksella. Se kuuluisa parhaiten tienannut yksi prosentti kasvatti tulojaan 60 prosenttia. Kun USA:n valtapuolueet eivät pysty irrottautumaan huipputuloisten intresseistä, poliittisen järjestelmän on hankala esiintyä koko kansan tahtoa edustavana demokratiana.

Varallisuus ei ole pysyvää. Esimerkiksi Itä-Euroopan sosialististen omistuksen romahtaminen on merkinnyt valtionyhtiöiden rikkauksien siirtymistä uusille omistajille. Globaalisti kaikkein rikkaimpia eivät ole enää raaka-aineiden ja energian omistajat vaan globaalit informaatiojättiläiset. Omaisuuksien keskittyminen jäykistää taloutta ja estää kilpailua. Vaikka jättiläiset voivat olla tehottomia, valtiot eivät uskalla päästää niitä romahtamaan. Tosin viime vuosina liberaalin kapitalismin kritiikki on kärjistynyt, eikä kukaan usko että kapitalismi tulee palaaman pandemian kokemusten jälkeen entiselleen.

Myös vaurauden muodot ovat muuttuneet. On muodostunut uudenlaisia voimavaroja. Osaaminen, tiedot ja taidot, jopa perityt luonteenpiirteet sekä sosiaaliset suhteet ovat resursseja, jos niitä käytetään oikein. Niiden kohdalla puhutaan kulttuurisesta, symbolisesta ja sosiaalisesta pääomasta. Jos tulet vanhasta kulttuurisuvusta, voi olla itsestään selvää, että menestyt jollakin alalla, lääkärinä, virkamiehenä, yritysjohtajana tai vaikka populistipuolueen johtajana. Kouluissa ja yliopistoissa muodostuneet ystävyyssuhteet ovat monille ratkaisevia ja vievät uralla eteenpäin. Kun haet uutta työpaikkaa, tärkein valttisi voivatkin ollakin ystäväsi, siis se, kenelle voit soittaa tai lähettää sähköpostia.

Voimavarojen kasautumisella on erityinen merkitys politiikassa. Vaurauden avulla saadaan vaikutusvaltaa, ja sillä voidaan vaikuttaa pelisääntöihin. Sillä voidaan palkata ammattilaisia ja asiantuntijoita, jotka tietävät miten asioita viedään eteenpäin. Sillä voidaan myös vaikuttaa siihen, mitkä asiat näyttävät tärkeiltä julkisuudessa ja mihin kysymyksiin pitää käyttää yhteisiä voimavaroja. Sillä voidaan edistää oman elämäntavan kannalta tärkeitä asioita ja tukea niitä ajavia ihmisiä.

Kun eriarvoisuuden lähteet tunnustetaan, niistä voidaan puhua ja niihin voidaan yrittää vaikuttaa. Poliittisin päätöksin ylläpidetty koulutus- ja kulttuuri tarjoavat osaamista ja muodostavat yhteisiä moraalikäsityksiä ja identiteettejä. Kansalaisjärjestöjen toiminta luo yhteyksiä ja vaikuttamismahdollisuuksia. Syrjittyjen ryhmien oikeuksia voidaan turvata. Jopa vaurauden kasaantumista ja etuoikeuksia voidaan säädellä.

Eriarvoisuuden eri ulottuvuudet eivät ole toisistaan irrallisia. Ne vahvistavat toisiaan. Niitä ei voi myöskään vastustaa yksitellen. Kun yrittää vaikuttaa eriarvoisuuden yhteen puoleen, joutuu kohtaamaan ne kaikki.

Eriarvoiset elinolot

Elinolojen eriarvoisuus ja siihen suhtautuminen on edelleen politiikan näkyvin jakolinja. Me kaikki synnymme johonkin yhteisöön, jonka puitteissa koemme yhteiset olosuhteet ja autamme toisiamme. Kuinka laajalle ulottuu vastuu selviytymisestä ja elinolojen parantamisesta. Jääkö se yksityiselle perheelle, sukulaisille, vai onko vastuu kirkolla, kunnalla, kansallisvaltiolla vai peräti kansainvälisellä yhteisöllä?

Demokratiassa poliitikot hakevat oikeutta edustaa kansalaisia päätettäessä, miten vastuuta elinoloista jaetaan. Se miten hyvin he lupauksissaan onnistuvat, ratkaistaan seuraavissa vaaleissa.

USA:n entinen presidentti Barack Obama kertoo omaelämänkerrassaan, kuinka hän dramaattisesti löysi yhteyden kannattajiinsa. Kiertueella hän lakkasi esittelemästä vaaliohjelmaansa ja alkoi kuunnella osavaltionsa eri kolkkien ihmisten murheita: ”Useimmat ihmiset kaipaavat samaa, vaikka asuisivat missä ja näyttäisivät miltä. He olettavat, että jos he ovat valmiita tekemään töitä, he saavat sellaisen työpaikan, jolla elättää perheen. He haluavat, ettei pelkkä sairastuminen johda vararikkoon. He haluavat, että heidän lapsensa saavat koulutuksen, jonka turvin pärjää näillä uudenlaisilla työmarkkinoilla, ja että heillä on varaa yliopisto-opintoihin, jos he ovat tehneet itse jotain asian eteen. He haluavat elää turvassa sekä rikollisilta että terroristeilta. Ja heidän mielestään täyden työuran jälkeen pitää päästä arvokkaasti eläkkeelle.” ”Siinä suunnilleen kaikki. Ei ole paljon. Eivät he vaadi, että valtio ratkaisee kaikki ongelmat, mutta he tuntevat luissaan, että valtiosta voisi olla apua, jos se panisi asiat edes aavistuksen toiseen tärkeysjärjestykseen.” Obaman tärkein elinolojen parantamisohjelma, terveydenhoidon uudistus, törmäsi ankaraan vastustukseen. Se oli USAn rikkaiden mielestä liian kallis.

Ei ole yllätys, että sekä kannattajat että vastustajat ovat verranneet Obaman ihanteita pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon. USA:n demokraattipuolueen vasemmistosiipeä on haukuttu jopa sosialisteiksi.

Eriarvoisuuden tiiviissä teoriassa sen syitä oli kolmenlaisia. Tässä tuli elinolot. Kahdesta muusta, kohtelun ja voimavarojen eriarvoisuudesta kirjoitan jatkossa erikseen.

Miten tässä näin kävi?

Näyteikkuna

En ole ollut ns. poliittinen aktiivi yli 30 vuoteen. Sitä ennen toimin kyllä näkyvästi politiikassa ja ammattijärjestössä. Siitä muistona on muutama ansiomerkki sekä muutaman kuukauden ehdollinen tuomio lehden päätoimittajana tehdystä viranomaisen halventamisesta. Rikos on jo poistunut rekistereistä mutta se todistaa 70-luvun poliittisen toiminnan kiivaudesta. Politiikassa ja tutkijana toiminta eivät olleet ristiriidattomia. Nyt eläkkeellä ne eivät häiritse niin paljoa toisiaan.

Kun 1980-luvun puolivälin jälkeen päätin keskittyä Syrjä-Suomen tutkimukseen, en uskonut osallistuvani enää puoluepolitiikkaan ahkeraa äänestämistä kummemmin. Uskoin, että enemmän merkitystä oli sillä, että tutkin Suomen itärajan lähellä olevia syrjäisiä paikkoja ja paikallista kehittämistoimintaa. Kun jäin eläkkeelle, päätin olla sotkeutumatta entisen työyhteisöni asioihin, mutta puuhailin omin päin edelleen tutkimuksen ja valokuvauksen parissa Lahden seudulla. Sitten muutin Turkuun. Tilannekuva piti päivittää.Turkuun muuttamisen tunnelmista kirjoitin Turun Vasemmiston Uusi Päivä lehdessä 1/2020 (Linkki). Julkaisen tekstin tässä uudelleen erillisenä artikkelina.

Maailma näyttää nyt rikkinäiseltä. Vauraus kasaantuu ja eriarvoisuuden kuilu on niin syvä ja leveä, että yhteisiä ongelmia ei pystytä ratkaisemaan. Usein niitä ei edes suostuta tunnistamaan yhteisiksi ongelmiksi: ympäristön tuhoutuminen, sosiaaliset katastrofit, väkivaltakoneistojen kasvu.

Maailman kimuranteimmat ongelmat ovat yhteisiä, mutta ratkaisuihin tarvittavat resurssit ovat hajallaan tai yksityisiä – ja kasvava eriarvoisuus estää yhteisen ratkaisujen löytämisen.

Yhteisiä ratkaisuja estää näkemästä se vallitseva uskomus, että yhteiskunta koostuu yksilöistä, joiden tietä onneen ja turvallisuuteen viitoittaa omistuksien haaliminen ja oikeat kuluttamispäätökset. Sosiologina tiedän, että yhteiskunta ei muodostu yksilöistä. Tähän väitteeseen täytyy palata myöhemmin.

Nyt pitää vielä mainita, että Turkuun tultuani, eläkkeellä möllöttäminen alkoi tuntua tylsältä. Itsensä viihdyttäminen ja uusien asioiden opiskelukin tuntuvat turhalta, ellei ole tuntumaa yhteiskunnan todellisuuteen. Siksi tämä ryhtyminen uudestaan politiikkaan.