Tunteita ja unohtumattomia lauseita

Eräs viestintätoimiston johtaja sanoi YouTubessa haastattelussa, että ”politiikka on sotaa sanoista”. Sanoilla haetaan tunteita. Tunteita yritetään sitten paimentaa puolueiden tarjoamiin järjestyksiin. Se mitä päivitellään äänestyspäivänä, on tärkeää, sanoi hän.

Vastustan järjen ja tunteiden vastakkainasettelua ja erottamista. Niiden kuuluu olla yhdessä. Sen lisäksi, että me haemme järkiperusteluja tuntemuksillemme, me ennen kaikkea ratkomme järjellä tunteiden ristiriitoja. Me myös huomaamme, kun tunteisiimme vaikutetaan tai me vaikutumme. Tutkijat puhuvat tunnevaikutuksista eli ”affekteista” ja me kaikki puhumme samanlaisista tai erilaisista ”kemioista” tai ”aaltopituuksista” tai ”värähtelyistä”.

Vaalien lähetessä ja nyt vaalikadulla, kaiken melskeen keskellä, olen herkistynyt lauseille, jotka tavoittavat tuntemuksista jotain olennaista ja järkeenkäyvää. Onnistun yllättymään, kuinka sosiaalisia ihmiset ovat. Eri puolueiden ehdokkaat näyttävät myötäelävän toistensa tuntemuksia. He ilmoittavat kohteliaasti olevansa ”eri väriä” ja toivottavat menestystä vaaleihin, mitä he tietenkin toivovat myös itselleen. Eräs kilpaileva ehdokas onnistui yhdistämään kilpailun ja kohteliaisuuden ilmaisuun ”toivotan kohtuullista menestystä”.  

Mainoksien iskulauseet ja ehdokkaiden omat lentävät sanonnat ovat usein järjen kanssa hiottuja tunneilmaisuja. Niiden avulla kutsutaan samoin tuntevia mutta nykyisin harvoin vedotaan järkeen. Kun unohdetaan vedota järkeen ja ajatteluun, tunnukset jäävät politiikan pintakuohuihin, ne muuttuvat samalla politiikan irvikuvaksi ja sen eläväksi kritiikiksi. Jos ja kun politiikka aletaan nähdä vain pelinä, niin sitten ”kaikki poliitikot valehtelevat, jotkut valehtelevat vain paremmin”, kuten sanoi yksi ohikulkija. Toinen sanoi, että on ihan sama, ketä siellä valtuustossa istuu. Mikään ei muutu. Ei ne lääkärijonot siitä lyhene eikä koulussa huomata lasten erityistarpeita sen paremmin. Verorahoja haaskataan huonolaatuiseen rakentamiseen ja älyttömiin imagohankkeisiin.

Ei se ole sama, kuka valtuustossa istuu. Valtuustossa pitää olla paljon niitä, jotka näkevät iskulauseiden takana olevat valtarakenteet ja poliittisen pelin takana olevan valtapelin. Tarvitaan niitä, jotka sanojen lisäksi tunnistavat, mitä sanomisten takana on ja mistä vaietaan.

Minulle jäänyt viime viikolta mieleen kaksi lausetta, jotka tavoittavat jotain olennaista suomalaisesta eriarvoisuutta koskevasta keskustelusta. Alkuviikosta vanhempi mieshenkilö kävi valittamassa siitä, että vasemmisto esittää superrikkaiden varallisuuden verottamista. Olin tähän asti kuvitellut, että nykyajan porvaristo on sivistynyttä, että se näyttää vaurauttaan kuluttamalla ja ostamalla ökyveneitä ja asuntoja. Ja joissain tapauksissa osallistumalla hyväntekeväisyyteen. Ei ole tapana julkisesti esittää itsekkyyttä ja piittaamattomuutta. Tämä valioyksilö poikkesi tavoista ja ilmaisi ääneen luokkansa asennoitumista. Hän perusteli ärtymystään sillä, että kun on varallisuutta hankkinut, se ei enää kuulu muille. Koronan ajan velat tai ihmisten sosiaaliset palvelut eivät kuulu hänen maksettavakseen. Vielä poistuessaan hän tokaisi: ”Ei kosketa minua.

Toisen mieleenpainuvan lauseen kuulin aamulla television keskustelussa, jonka aihe oli somehäirinnän vaikutus kansanedustajan työhön. Toimittaja kysyi, voiko nykyään olla kansanedustaja ilman, että on läsnä sosiaalisessa mediassa. Kansanedustaja Anu Kantola totesi, että vanhoilla meriiteillä voi olla, mutta silloin on erittäin kovassa sarjassa. Siis on vanhastaan sosiaalisia suhteita, kavereita ja tukijoita. Professori Anu Koivunen täydensi vielä lopuksi, että ”taloudellinen valta ei tarvitse sosiaalista mediaa”.

Nämä kaksi lausetta eivät nyt unohdu: ”Ei kosketa minua.” ”Taloudellinen valta ei tarvitse sosiaalista mediaa.” En ole ihan varma, mitä kaikkea ne voivat tarkoittaa. Sitä kannattaa pohtia uudestaankin.