75-vuotias mies kutsuttiin neuvolaan

Vuoden vaihteessa pääsi tulemaan yllätys. Sain kutsun neuvolaan.

Olin jo tottunut siihen, että kun menen terveyskeskukseen, lääkäri alkaa ruudulta katsomansa labratuloksen perusteella säätää jotain yksittäistä reseptiä eikä jaksa oikein reagoida valituksiini alhaisesta tulehduskynnyksestä ja yleisvoinnin heilahtelusta.

Ainakin minulla ikä lakkaa olemasta pelkkä numero. Kuuluisinko peräti niiden joukkoon, jotka haluavat elää pitkään mutta eivät tulla vanhaksi? (Tämä ilmaisu on lainattu Riitta Kylänpään kirjoittamasta Claes Anderssonin elämänkerrasta Utelias mieli.) Kyse voi olla myös siirtymisestä eläkkeellä olemisen uuteen vaiheeseen. Tutkijat ovat erottaneet toisistaan go-go-vaiheen ja slow-go-vaiheen. Edellisessä sattuu ja tapahtuu hirveästi ja jälkimmäisessä vain sattuu hirveästi. Tätä kaikkea seuraa, tiedätte kyllä, no-go.

Siis vuoden vaihteessa, kun luulin koronan vieneen kaikki terveyspalvelujen resurssit, minulle soitti terveydenhoitaja, onnitteli iloisesti täyden 75 vuoden johdosta ja kutsui neuvolaan. Lasten kanssa neuvolassa käynnistä olikin jo yli parikymmentä vuotta. Myös oman kuntoni kokonaistarkastuksesta oli saman verran. Se tehtiin työelämän ja työterveyshuollon piirissä. Silloin löydettiin alullaan olevia tavallisia verenpaine- ja kolesterolivaivoja. Ilman noita tarkastuksia vaivojen havaitseminen olisi tapahtunut paljon myöhemmin, ties miten paljon myöhässä.

Kun sitten menin paikalle kaupunginsairaalaan, selvisi, että kyseessä oli turkulainen kokeiluhanke. Kehitettiin uutta käytäntöä, jossa kartoitettiin 75 vuotta täyttäneiden lihasten ja aivojen toimintojen tilaa. Samalla otettiin kokeita ja neuvottiin ravitsemuksen kohdalla asioita, jotka periaatteessa tiesin, mutta joita en osannut soveltaa. (Siis sitä proteiinia kolmen tunnin välein.) Ennakoitiin mahdollisia terveyden riskikohtia. Minua erityisesti ilahdutti se, että samalla tehtiin tutkimusta tämän uuden kokeiltavan käytännön vaikutuksista. Tunnelma oli suorastaan kollegiaalinen, kun terveydenhoitaja kertoi tekevänsä asiasta väitöskirjaa. Taas tuli plussapisteitä hyvinvointipalveluille.

Jälkipuhetta

Olen epäillyt olevani epäluuloinen introvertti, jonka mielestä positiivisuus on jotenkin kiusallista ja epäaitoa. Asioiden korjaamiseksi pitää olla kriittinen, huomata epäkohtia ja myös huomautella niistä, mieluummin sillä lailla terävästi. Tämä tietysti loukkaa helposti lähimmäisiä, minkä jälkeen sitä kokee itsensä väärin ymmärretyksi. Olenko siis mielensä pahoittaja, jonka mielestä positiiviset yllätykset vievät huomiota pois korjattavista epäkohdista? Mitäpä sitä innostumaan, kun asiat ovat niin kuin pitääkin, siis normaalisti. Onneksi kutsu neuvolaan ei pahoittanut mieltäni ja se oli jo toinen positiivinen yllätys Turussa. Kun muutin Turkuun, niin Fölin bussien aikataulussa pysyminen yllätti positiivisesti. Tätä on jatkunut silmiinpistävästi myös koronan ja lumikelien aikaan.

Gallupdemokratian ja tekoälyn liitto

Vaalikoneet ovat mielipidetiedustelujen ja keinoälyn lapsia. Totta kai niihin on nyt ehdokkaan vastattava, mutta on hyvä olla kipeällä tavalla tietoinen siitä, että ne ovat osa verkkoalustoilla toimivaa huomiotaloutta. Vaali vaalilta niiden merkitys on kasvanut ja erityisesti nyt koronaeristäytymisen aikaan ajatellaan, että äänestyspäätöstä tekevät etsivät sieltä samanmielisiä, vähän niin kuin etsisi kumppania tinderissä – eikä menisi koskaan baariin. Sielläkin jotkut ovat kuulemma liikkeellä ”ihan läpällä” ja jotkut enemmän tosissaan. Huomaan nyt lankeavani vähän liian ilkeään mielentilaan, johon joutumista perustelen joillakin havainnoilla.

Vaalikoneiden tekijät määrittelevät, mitä kysymyksiä ehdokkaan pitää pohtia. Kysymysten tärkeysjärjestys on poliittisen keskustelun ydintä. Sen lisäksi vaalikoneen tekijät määrittelevät, mitkä ovat vastausten vaihtoehdot.

Jotkut vaalikoneet ovat keino kiinnittää ehdokkaiden huomio oman eturyhmän kysymyksiin. Nuorten vaalikone kyseli nuorten vaikutusmahdollisuuksista ja koulukiusaamisen vastustamisesta. Opettajajärjestön vaalikone kysyy tietysti opettajien palkkauksesta ja koulujen resurssoinnista. Jos on näiden asioiden puolella, vastaaminen on helppoa.

Mediatalojen vaalikoneissa metsästetään yhden intressin sijasta enemmän vastakkainasetteluja. Äärimmillään se on sitä, että ”karsitaanko koronavelkojen vuoksi vanhuksien vai lapsiperheiden palveluista”. Vastakkain asetetaan myös vaikkapa joukkoliikenne ja yksityisautoilu. Saadaan klikkauksia vastausasteikon ääripäihin. Näin nostetaan esiin kahden eturyhmän välistä jännitettä, mikä ei tietenkään ole sama kuin kokonaiskuva yhteiskunnan ristiriidoista. Joissakin tapauksissa kysymyksen vastakkainasettelu vielä vahvistaa suoraan joitakin poliittisia käsityksiä maailmanmenosta.

Riviehdokas tekee sitten valintoja sen pohjalta, mitä vastakkainasetteluja hän pitää tärkeinä.  Ensimmäinen valinta on se, että kenen vaalikoneisiin ylipäänsä vastaa, eli ketä sitä sympatiseeraa. Vasta sen jälkeen tulee valinta, miten vastaa. Vastaako omin päin vai hakeeko tukea puolueen ohjelmista ja ohjeista? Kun tunnustan, että minulla ei ole hajuakaan elämyskeskuksen rahoituksen tulevaisuuden kiemuroista, voin kadota keskimääräisyyksien massaan. Tai ehkäpä jään ainoana sinne keskelle tunnustamaan tietämättömyyteni, kun muut ryntäävät ääripäihin.

Lopuksi vääntäydyn positiiviseksi ja yritän ajatella vaalikonetta mahdollisuutena. Kun klikkaan laatikoita tietokoneen ruudulla, yritän tosiasiassa tavoittaa jossakin keinoälyn algoritmien tuolla puolen olevan äänestäjän kysyvää katsetta: Voinko luottaa sinuun? Oletko minun puolellani?

Polarisaation syitä ja syyllisiä

Ruudussani on viime aikoina keskusteltu paljon poliittisesta polarisaatiosta, siis kahtiajaosta. Kokoan tähän keskustelujen antia, polarisaation syitä ja syyllisiä. Pyydän anteeksi, että joittenkin ajatusten esittäjien nimet eivät tule mainituksi. Vain ajatus ratkaisee. Minulla on taipumusta yrittää tiivistää asiat kolmeen asiaan, nyt joudun nostamaan esiin viisi ajatusta.

Suomalaisten historiapäivien sessio informaatiovaikuttamisesta (mainiot päivät ja mainio keskustelu, mukana mm. Saara Jantunen, Katri Pynnöniemi, Jarno Limnéll). Keskustelussa pohdittiin sitä, kuinka ”valtiolliset toimijat” ovat läsnä naapureittensa informaatiovirroissa, hehkuttaen siellä tyytymättömyyttä aiheuttavia asioita. Silloin kun se tapahtuu avoimesti, se ei ole iso ongelma, mutta jos se on piiloutunutta, se on ongelma. Suuret valtiot pystyvät tekemään tätä suuresti, vihamieliset tahot tekevät sitä vihamielisesti. Toisaalta USA:n kongressitalon mellakka osoitti, että aina ei tarvita ulkoista vihollista, sisäinenkin riittää.

Helsingin yliopiston tiedekulmassa keskusteltiin radikalisoitumisesta, tunteiden ilmaisusta ja vuoropuhelun (dialogin) tarpeesta. Ehkä osuvampi suomennos dialogille olisikin vuorokuuntelu, koska usein vääryyden kokemukseen johtaa se, että ei tule kuulluksi. Vaikka hallinto, järjestöt ja kehittämisprojektit ovat täynnä osallistamispuhetta, niin silti kokemukseksi jää, että ”meidän yli jyrättiin ja ratkaisu tehtiin meitä kuulematta.” Keskustelussa todettiin aivan oikein, että polarisaation ja ääriryhmien päivittely ei saa johtaa siihen, että vääryyksien kokemuksen ilmaiseminen kielletään. Vääryyden kokemus synnyttää tunteita, myös myötätuntoa ja myös syyllisyyttä.

Tuntemusten esittämiseen sopii mainiosti some ja internetti. Siellä lyhytpinnainen viestintä ei tunne rajojen tai tapojen pidäkkeitä. Lukuisat ryhmät kannustavat jäseniään ja toisia ryhmiä kommenttien ja tykkäämisten ketjuihin. Samalla digitaalisten alustojen ansaintalogiikka tuottaa miljoonia niitä omistaville yrityksille. Siinä lasketaan vain klikkauksien määriä, ei laatua ja sosiaalisia seurauksia. Tällöin toisistaan eivät erotu iloa ja hymyjä tuottavat vauvakuvat ja kissavideot vihaa lietsovista ja syyllisiä ärhäkästi osoittelevista huudoista.

Somekohusta tulee somekohu vasta sitten, kun se nostetaan iltalehden lööppeihin. Näin totesi Katja Valaskivi Sanoma Säätiön järjestämässä salaliittoteorioita koskevassa keskustelussa. Klikkauksista ja mainostuloista kilpaileva perinteinen lehdistö osallistuu huomiotalouteen ja nostaa esiin somekuplia ja moninkertaistaa niiden saaman huomion. Tämän seulan läpi ei pääse iloisella yhteisölllisyydellä ja maltillisilla kutsuilla toimintaan.

Neljäs ajatus tulee poikkeuksellisesti kirjasta. Tosin Peter Pomerantsevin kirja ”This is Not Propaganda” käsittelee myös nettiä, nimittäin verkossa käytyä todellisuuden vastaista sodankäyntiä. Yhdessä kohdassa kirjaa hän kuvaa, miten yksilö sovittautuu kahtiajakautuneeseen maailmankuvaan: Valitaan yksi itseä koskettava asia – uskonto, maahanmuutto, talousperiaate – ja suurennetaan sitä niin paljon, että siitä tulee itselle ainoa tärkeä asia, tunnusmerkki. Tätä voi vauhdittaa samanhenkinen esikuva tai muutama kaveri. Kun asiasta on tullut tunnusmerkki, se ei ole enää keskustelun tai väittelyn aihe, vaan rajalinja, jonka sisäpuolella jokainen on koskematon ja ulkopuolella ovat salaliitot. Uskonnoissa näin syntyy lahkoja, identiteettejä, joka esiintyvät ideologiana.

Viides ajatus, joka on pakko ottaa mukaan, koskee kohuista ja vääryyksistä syntyneiden identiteettien liittämistä, mobilisoimista politiikkaan. Populismin tutkijat toteavat, että kansanliike tarvitsee vastustajan nimeämisen lisäksi myös johtotähden, jonka taakse voidaan liittää monenlaista vääryyden vastustamista. Vastustajaksi sopii hyvin eliitti ylipäänsä, koska nehän asioista päättävät. Liikkeen oma johtosymbolin taas pitää olla niin ontto, että sen piiriin voi syleillä kaikenlaista vastarintaa, vastustettiin sitten veroja, ulkomaalaisia, asiantuntijoita tai poliisia. Salaliittoja koskevassa keskustelussa Niko Pyrhönen totesi, että populisti laittaa vesimyllynsä kansalaisyhteiskunnan pieniin virtauksiin ja saa sieltä virtaa.

Onko tästä tehtävissä joku johtopäätös? On selvää, että vääryyden kokemukset aiheuttavat tunteita, jotka yhdistävät ihmisiä. Näitä, samoin kuin itse vääryyksien syitäkään, ei voida taikoa pois puhumalla positiivisesti tai kannustamalla omien asenteiden tarkistamiseen. Ne pitää nostaa esiin ja liittää toimintaan, jossa vääryyden syyt tunnistetaan ja niihin yritetään vaikuttaa, oikeasti, esimerkiksi paikallisesti. Ilman yhteistä toimintaa, tai ainakin sen yrittämistä, vääryydet jatkuvat. Toimintaan tarvitaan niin tietoa, tunnetta, kuin ajattelua ja organisoitumista. (Mitenköhän tuon saisi tiivistettyä kolmeen?)

Mihin luokkaan kuulun?

”Kun sinä olet sosiologi, niin sanopa, mihin luokkaan minä kuulun?” Kysymys yllätti minut täysin. Kysyjä oli nuori nainen, joka oli kanssani samassa hankkeessa. Hän oli tuntiopettaja, viimeisteli pro-gradua yliopistolle ja teki haastatteluja tallentaen teollista perinnettä. Olin tietysti lukenut marxilaista luokkateoriaa ja keskustelua kerrostumista ja luokan käsitteen tarkennuksista, mutta silti kysymys tuli kuin menneisyydestä. Kuinka on mahdollista, että 2010-luvulla nuori nainen kysyy tällaista? Yli 20 vuoteen luokista ei ollut juuri puhuttu, kuin enintään kuvattaessa sukupolven sosiaalista nousua ”luokkaretkenä”.

Kun olin jo kirjoittanut Göran Therbornin esittämästä eriarvoisuuden kolmijaosta, huomasin, että ei siinäkään varsinaisesti luokista puhuttu.  Nuo kolme eriarvoisuuden muotoa, elinolot, kohtelu ja voimavarat, ovat yhteiskunnan pinnanmuodostumia. Niiden alla jylläävät talouden mannerlaatat, joiden liikkeet siirtelevät voimavaroja eri ryhmien haltuun ja tuottavat erilaisia elinoloja, joissa ihmiset yrittävät selviytyä ”kukin yksilöllisistä lähtökohdista käsin”. Talous myös rakentaa ja rahoittaa instituutioita ja toimintatapoja, jotka tuottavat eriarvoista kohtelua mitä kummallisimmista syistä.

Silmään oli osunut myös Minja Koskelan kommentti Kansan Uutisissa, että emme osaa puhua luokista. Duunareistakin puhuvat vain perussuomalaiset ja hekin väärällä tavalla. Koskela kirjoittaa: ”Jos me haluamme tehdä politiikkaa, joka hyödyttää kaikkia, meidän pitää pystyä nimeämään ne ihmiset, joille politiikkaa tehdään.”

Tähän samaan mielentilaan kolahti kirjamainos amerikasta. David Roediger on kirjoittanut kirjan keskiluokan historiasta. Olen vasta aloittanut sen (“The Sinking Middle Class. A Political History”) lukemisen, mutta heti aloituksessa on yllättävän koskettava lainaus dystopiakirjailija George Orwellilta.  Roediger ei mainitse, mistä lainaus on peräisin. Orwell kirjoitti paljon sekä journalistina että kaunokirjailijana. Hän koki asemansa ristiriitaisena ja kaipasi yhteyttä työväenluokkaan. Kas näin hän kuvaa keskiluokan poliittista ahdistusta (suomennoksen virheet ovat omiani):

“Ehkäpä sitten tämä luokkaennakkoluulojen kurjuus hiljalleen häviää ja me tämän vajoavan keskiluokan jäsenet – yksityisopettajat, nälkäänäkevät free-lance toimittajat, everstin vanhaksi piiaksi jäänyt tytär, – työtön Cambridgen maisteri, laivastoupseeri ilman laivaa, kanslistit, virkamiehet, kaupparatsut, kolme konkurssia tehneet kangaskauppiaat maaseutukaupungeissa – voimme vajota suuremmitta taisteluitta osaksi työväenluokkaa, mihin me kuulumme, ja ehkä sitten, kun sinne pääsemme, siellä ei olekaan niin kauheaa kuin olemme pelänneet, sillä loppujen lopuksi, meillä ei ole muuta menetettävää kuin sievistelevä puhetapamme.