Kuntavaalien tulos

Kuntavaalien tulokset on saatu. Vasemmistoliiton tulokseen Turussa voi olla tyytyväinen, vaikka paikkaluku väheni yhdellä. Puolueella on nyt kolmanneksi suurin valtuustoryhmä ja siellä on paljon asiantuntevia ja kokeneita valtuutettuja sekä sopivasti uusia. En kuitenkaan kadehdi heidän haasteitaan. He tarvitsevat paljon taustatukea.

Omalta osaltani äänimäärä oli vaatimaton, 15 ääntä. Virallisesti olin asettanut tavoitteeksi ylittää edellisessä osuuskauppavaalissa saamani 10 ääntä, mikä tavoite ylittyi. Silti minäkin, vaikka tiesin olevani uusi ja täysin tuntematon ehdokas, haaveilin positiivisesta yllätyksestä. Vaalikampanjan arkisen aherruksen aikana odotukset asettuivat maltillisemmiksi nähdessäni kuinka asiantuntevia ja työteliäitä toiset ehdokkaat ja heidän tukiryhmänsä olivat. Onnittelut valituiksi tulleille! En mahda mitään sille, että erityisesti iloitsen uusien tuttavuuksien onnistumisesta. Sara Koiranen, joka kutsui minut mukaan videolleen, sai taitavalla ohjelmalla ja ahkeralla työllä loistavan tuloksen apunaan mainio tukijoukko. Toisaalta rannassa ja vaalikadulla iloisesti ja uupumatta ahkeroineet Joonas Jormanainen ja Paco Diop saivat varapaikat. Niin sai moni muukin asiantunteva ja kokenut ehdokas. Vaalin tuloksesta ei voi valittaa, mutta sitä voi yrittää selittää.

Tämä saakin pohtimaan vaalissa onnistumisen edellytyksiä. Aineistona ovat siis omat subjektiiviset havaintoni ja sosiologian peruskäsitteet. Seuraavassa on alustavia ja keskeneräisiä johtopäätöksiä. (Mielessäni on monta syytä, miksi niitä ei pitäisi panna julki, mutta laitan kuitenkin.)

Ehkä päällimmäiseksi ja lopulta tärkeimmäksi johtopäätökseksi jää, runoilija Pablo Nerudan säkeitä myötäillen, että ”yksin toimien päätyt itseesi”. Yhteisesti toimien olet osa yhteistä onnistumista. Ehdokas voi olla tunnettu yksilönä ja hän voi ostaa näkyvyyttä paperilla ja netissä. Kuitenkin kannattajien luottamukseen tarvitaan vielä muuta. Hänellä pitää olla tukijoukko, siis edes väliaikainen yhteisö, joka haluaa hänet valtuustoon, koska se vie eteenpäin yhteistä asiaa. Tämä tukijoukko luottaa ja samaistuu niin paljon yhteiseen ehdokkaaseen, että haluaa äänestää mieluummin häntä kuin jotain muuta samoja arvoja ja tavoitteita puolustavaa. Ehdokkaan onnistuminen on tukijoukon jäsenten yhteinen voitto. Tätä sosiologi kutsuisi kannattajayhteisöksi. Sitä sitoo yhteen järjen sanelemat tavoitteet ja yhteenkuuluvuuden tunne.

Ehdokkaan pitää olla halukas edustamaan kannattajayhteisöään. Jos vain nappaa paikan ja sen jälkeen käyttää sitä, miten haluaa, niin vahvistaa käsitystä politiikoista oman etunsa ajajina. Kannattajat haluavat luottaa siihen, että edustaja ei katoa vallan käytäville vaan on edelleen yhteisön jäsen, sen vaikuttava uloke. Jatkuvasti täytyy huolehtia siitä, että kannattajayhteisöllä ja sen edustajalla on yhteinen käsitys maailmasta ja edessä olevista tehtävistä. Tämä vaatii yhteisiä keskusteluja ja jatkuvaa yhdessä oppimista, sillä eteen tulee jatkuvasti uusia kysymyksiä.

Jos kannattajayhteisö on nostanut ehdokkaan omasta keskuudestaan, niin yhteys säilyy helpommin. Toimintaryhmä tai aktivistijoukko tai kokonainen organisaatio voi nostaa ehdokkaan isonkin ryhmän edustajaksi ja jopa symboliksi. (Näin syntyvät äänikuninkaat ja -kuningattaret.) Media, mukaan luettuna some, voi auttaa tällaisen yhteisön muodostamisessa ja sen äänen vahvistamisessa, mutta media, ei edes sosiaalinen media, ei voi tehdä sitä tyhjästä. (Tämä on kritiikkiä Liike Nyt:in demokratiakäsitystä vastaan.) Rahalla ja algoritmeilla hankittu näkyvyys mediassa ei luo äänestäjien yhteisöä, mutta äänestäjien yhteisö voi kuulua ja näkyä median avulla.

Ratikkavaalit

Aurajoen rantaraitilla ja vaalikojulla on kaksi asiaa, joista minulta on kyseltty vaaliehdokkaiden kantaa: rakentaminen ja ratikka. Rakentaminen yhdistää ja ratikka jakaa mielipiteitä. Näiden kahden kysymyksen välillä voi nähdä myös yhteyksiä.  Raitiotien varrelle pitää rakentaa ja ratikka parantaa joittenkin entisten asuinalueiden yhteyksiä.  Se voi myös huonontaa yhteyksiä muualla.

Kun puhutaan rakentamisesta, rakennusyhtiöiden vallankäyttö ja piittaamattomuus kaavamääräyksistä ärsyttää monia äänestäjiä. Vasemmistoliiton kannattajien lisäksi samanlaisia tuntemuksia löytyy muidenkin puolueiden kannattajilta ja ehdokkailta. Rakennusyritysten kannalta olisi tietysti parempi, jos tämän sijasta puhutaan ratikasta.

Useampi äänestäjä onkin ilmoittanut, että muuten ehdokas on valittu, mutta kanta ratikkaan on vielä selvitettävä. Turun raitiotie nousee kärjekkäästi esille useasta syystä. Muutama ehdokas on tehnyt sen vastustamisesta äänekkään puheenaiheen. Myös mediassa ja vaalikoneissa sitä käsitellään puolesta tai vastaan -asiana. Ratikka on yhtä aikaa helppo ja kimurantti asia. Puhumalla siitä törmää kuitenkin samalla moneen muuhun kiisteltuun asiaan, kuten kunnan taloudenpitoon, kaupungin kehittämisen visioon, ympäristöarvoihin ja kaupungin suunnitteluun.

Päätin yrittää ottaa selvää siitä, mistä kaikesta puhutaan, kun puhutaan Turun ratikasta. Kävin läpi Vasemmistoliiton turkulaisten ehdokkaiden vastauksen YLE:n vaalikoneessa. Yle oli laittanut turkulaisille seuraavan väitteen (numero 21): ” Turun on luovuttava raitiotien rakentamisesta, sillä se on liian kallis investointi.” Vastaus oli pakko valita neljästä vaihtoehdosta: joko olit täysin tai jokseenkin samaa mieltä tai eri mieltä. Keskimmäisiä vaihtoehtoja, kuten ”ei osaa sanoa” tai ”se on monimutkainen kysymys”, ei ollut. Sen sijaan oli kyllä mahdollisuus täydentää vastausta sanallisesti. Vasemmistoliiton ehdokkaista 77 oli vastannut. Jakautuma oli seuraava: Täysin raitiotiestä luopumisen kannalla oli 10 ja täysin raitiotiehankkeen puolella oli 23 vastaajaa. Lievemmin ja ehdollisemmin samaa tai eri mieltä oli 44 vastaajaa, heistä enemmistö oli hankkeen säilyttämisen puolella.

Mielestäni paljon kiinnostavampia kuin tarkat luvut olivat sanalliset perustelut, joita oli etenkin ehdollisissa vastauksissa. Ne kuvastavat, kuinka monella tavalla ratikkaa voi politisoida. Tiivistän seuraavassa ratikkakeskustelun suurimpia kysymyksiä. Vaikka tässä aineistona ovat vain Vasemmistoliiton ehdokkaiden vastaukset, väitän, että samat jännitteet löytyvät muiltakin kentiltä.

Puhutaan rahasta

Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että raitiotie on kallis. Siitä kuinka kallis se olisi, on erilaisia käsityksiä. Osa on vakuuttunut siitä, että ympäristösyistä ja kaupungin kasvun vuoksi se on kuitenkin välttämätön hanke ja että hankkeeseen saa rahaa myös valtiolta ja Euroopan Unionilta. Osa luottaa, että raitiotie maksaa itsensä takaisin pitkällä tähtäimellä. Kunta voi saada osan rahoista myymällä rakennustontteja. Toiset taas pelkäävät, että kallis hanke vie varoja kaupungin muusta toiminnasta ja johtaa välttämättömien palvelujen leikkauksiin. Tämä luo painetta verojen korotuksiin, jolloin kaikki kaupunkilaiset maksavat vain muutamia kaupunginosia hyödyttävän investoinnin.

Puhutaan joukkoliikenteestä

Joukkoliikenteestä ja ympäristötavoitteista keskustellaan useilla ”raiteilla”. Yhdessä ratikka on keskeinen osa joukkoliikenteen ympäristöystävällisistä kehitystä. Se käyttää sähköenergiaa ja auttaa ilmastonmuutoksen torjumisessa. Se myös vähentää autonrenkaiden mikromuovijätteiden joutumista ympäristöön.

Toisessa ajatuskulussa luotetaan siihen, että löytyy myös parempia joukkoliikenteen ratkaisuja. Raitiotie on kuitenkin jäykkä ja joustamaton ja se vaatii muun joukkoliikenteen sovittamista siihen, minkä vaikutukset ovat pelottavia. Entinen joukkoliikenne menee sekaisin ja monien paikkojen yhteydet heikkenevät. Sähköbussit olisivat joustavampia ja niitä lisäämällä voidaan Turun kokoisen kaupungin liikenne hoitaa pitkän aikaa paremmin. Turun joukkoliikennettä koskevien suunnitelmien luotettavuutta epäillään ja niissä pitäisi tarkastella enemmän joukkoliikenteen eri vaihtoehtoja.

Puhutaan tasa-arvosta

Ratikan vaikutuksia tasa-arvoon katsotaan myös useammasta suunnasta. Yksi suunta on se, että ratikka helpottaa vain muutamien alueiden liikenneyhteyksiä ja koskee vain pientä osaa kaupunkilaisista. Bussit voivat ottaa joustavammin huomioon eri alueiden tarpeet. Toisesta suunnasta voi katsoa, kuka hankkeesta saa hyötyjä. Raitiotie tarvitsee paljon uusia asuinalueita ja se tuo suuria hyötyjä muutamien alueiden rakentajille ja maanomistajille. Asumisen hinta näissä paikoissa nousee.

Puhutaan suunnittelusta

Turulla on surkea maine investointihankkeiden kustannusten karkuun päästäjänä. Ratikka on niin iso investointi, että sen hintaa ei tiedetä. Jos joku luulee tietävänsä, hän ei ole uskottava. Ei tiedä, tuleeko siitä ”kallis vai hirmu kallis”. Lupaukset kaupungin projektihallinnan kohentamisesta tai tarjouspyyntöjen asiantuntemuksen lisäämisesä eivät ole vakuuttaneet. Parannusehdotuksia ovat sekä parempi suunnittelu että kustannuskuri, ja vielä opin ottaminen muualla onnistuneista hankkeista. Tampereen raitiotien rakentaminen mainitaan myönteisenä esimerkkinä.

Itse raitiotiehankkeen suunnittelusta löytyy monenlaisia puutteita. Seudullinen yhteistyö naapurikuntien kanssa ei suju, vaikka näin iso hanke pitäisi toteuttaa yhteistyössä naapurikuntien kanssa. Eiväthän liikennetarpeet noudata kuntarajoja. Lisäksi raitiotietä on suunniteltu irrallaan muusta joukkoliikenteestä. Lähijunan mahdollisuus on pohtimatta; On jo olemassa raiteet Kupittaan ja keskustan kautta satamaan. Varissuon kohdalla suunnitelmien eteneminen on merkinnyt huononnuksia. Ei ole otettu huomioon asukkaiden todellisia tarpeita.

Puhutaan Turun imagosta

Lopuksi tulee iso ja yleinen puhe tulevaisuudesta, joka on tehty toiveista ja uhkista. Ratikan kohdalla käsitykset ovat todella vastakkaisia ja ratikan monien ulottuvuuksien ristiriidat tiivistyvät sitten mielikuvissa utopiaksi tai dystopiaksi.  Toiset näkevät ratikan osana Turun tulevaisuutta modernina ja kehittyvänä kaupunkina, johon kuuluu ympäristöystävällinen ja tehokas joukkoliikenne.  Toiset taas näkevät kauhukuvan, että raitiotie vie resurssit, johtaa palvelujen heikentämiseen ja pysäyttää kaupungin muun kehittämisen. Lisäksi se voi osoittautua vanhanaikaiseksi, epätasa-arvoa lisääväksi ja kehitystä jäykistäväksi teknologiaksi, josta muodostuu Turulle iso mainehaitta.

Kun puhutaa ratikasta, puhutaan muustakin

Oma kantani vaalikonetta täyttäessäni oli keskeneräinen. En ollut hirveän perehtynyt asiaa koskeviin suunnitelmiin, kuten ei moni muukaan ehdokas. Julkisen keskustelun kautta tunnistin joitakin suunnitelman piirteitä ja olin valmis oppimaan asiasta lisää. Jollakin tavalla ymmärrän edelleen monia ratikkaan liitettyjä intohimoja, niin tulevaisuuden innostusta kuin nykyhetken pelkojakin. Samalla on minullakin melkoisesti epäluottamusta siihen, että Turun kaupungin johto olisi hoitanut asiaa avoimesti ja asukkaita tasaveroisesti kohdellen. Nyt taloustilanne pakottaa joka tapauksessa jatkoajalle. Puhutaan vaan edelleenkin ratikasta, mutta muistetaan, että samalla on puhe muustakin.

Hesari seuraa ja tekee omia tulkintojaan turkulaisten touhuista.

Ulkona ihmisten äärellä

Saan kaikissa psykologisissa introverttimittauksissa maksimipisteet. En ole kuitenkaan ihmisten parista vetäytyvä, vaan enemmänkin tarkkailija. Ihmisten kokemukset ja tarinat ovat loputtoman kiehtovia. Ehkä tämä on se oikea syy, miksi lähdin opiskelemaan sosiologiaa, vaikka uskottelen itselleni, että yhteiskunnan konfliktien ja ristiriitojen vuoksi.

Koronan pakollisen varovaisuuden jälkeen käynnistynyt kampanjointi ulkona vie ihmisten äärelle. Minulle yllättävintä on ollut yhteistyön tunnelma. Töissä tein aikoinaan joitakin arviointeja kansainvälisistä yhteishankkeista ja kehitin silloin itselleni iskulauseen, että yhteistyö on lähes mahdotonta. Jos se toimii, siihen pitää olla hemmetin hyvä syy. Ehkä Vasemmiston poliittiset tavoitteet ovat sellainen syy, koska ainakin sen turkulaiset ehdokkaat keksivät koko ajan yhteisiä juttuja. Olen päässyt tekemään Meri-Turun ehdokkaiden, Diana Lempisen ja Pekka Rauteen kanssa yhteisiä mainoksia. Lempisen Jarmo haki ne juuri painosta ja vien niitä tänään vaalikadulle. Kun korona-aikaan pitää olla läsnä netissä, niin virittelin googlen mainostilille Meri-Turun ehdokkaiden yhteisen vaalimainoksen (https://paluupolitiikkaan.fi/meriturku/). Google ilmoittaa nyt, että ”impressioita” on yli 36 000 ja klikkauksia yli 250. En tiedä mitä luvut oikeasti tarkoittavat ja mitä tuosta muutaman kympin satsauksesta on hyötyä. Ilmoitusta piti säätää monta kertaa, koska Googlen algoritmit tulkitsivat hauskasti mainoksiani kielletyksi lääkemainonnaksi, koska kuvissa on numeroita siellä esiintyy sana EROT.

Sara Koirasen pian julkaistavalle videolle pääsin rapsuttaman Luna-koiraa Runosmäessä. Jokirannassa kuuntelin kateellisena, kun vauhdikas Paco Diop puhui ranskaa paikalle pysähtyneen turkulaisen kieli-ihmisen kanssa. Joo, ja välillä Joonas Jormalainen puhui taas saksaa. Keskiajalla alkanut kansainvälinen meininki Aurajoella siis jatkuu.

Arkipäivinä Jokirannan kampanjapisteellä on ollut rauhallista. Pyöräilijöitä ja kiireisiä kävelijöitä on kiinnostava seurata. Muita puolueita näkyi eniten viikonloppuna, jolloin ranta oli täynnä. Vasemmistoliitolla oli kyllä silloinkin näkyvin kampanjapiste viireineen.

Täälläkin näkyy, että oikeistopuolueissa mennään yksilöiden henkilömainoksilla ja isoilla budjeteilla. Kokoomukselaisten mainokset ovat vallanneet bussien kyljet ja takaseinät. Ei varmaankaan siksi, että kannattaisivat julkista liikennettä, vaan siksi, että bussien mainokset näkyvät yksityisautoihin. Jokirannassa kokoomuksen jättiteippaus näkyy tietysti jonkin ökylautan kyljessä. Vihreät ovat tyytynyt polkupyörien tavaratelineiden mainoksiin. Joku vihreiden porukka viritti mainosta pienen veneen kokkaan sunnuntaina. Muut jakavatkin sitten paperimainoksia.

Yllättävää oli myös se, että myös toisten puolueiden ehdokkaat suhtautuvat pääasiassa myönteisesti, ilmeisesti myötätuntoa kokien. Jotkut huikkasivat ohimennen ystävällisesti, että edustavat ”toista laitaa”. Demarinuoret tarjosivat maanantaina punavalkoista Marianne-karkkia. (Yksittäisissä kääreissä olevat karkit ovat koronaluvallisia, muu ruoka ja juoma ei.) Myös politiikan julkkiksia vilahteli viikonloppuna, jolloin kansanedustajilla on niin sanottua vapaata aikaa. Myös persujen valtuustoryhmän pomomies kävi juttelemassa.

Nuoremman polven ehdokkaat ovat kuin kotonaan some-sisällön ja kännyköiden kameroiden kanssa. Odotan jännityksellä Sara Koirasen videota, joka käsittelee turkulaisia palveluja. (Se missä rapsutan Luna-koiraa.) Minna Sumelius, joka mainostaa ”radikaalia oikeudenmukaisuutta” laittoi yhteisen kuvan Instagramiin, jossa hän mainitse minun olevan ”pitkä linjan vaikuttaja”. Kyllä siinä koromaskin takana ryhti minulla koheni.

dav

Tiistaina kampanjointi siirtyy pääosin Yliopistokadulle, jonne rakennetaan vaalimökkejä. Jatkan tätä juttua sieltä.

Sataa vaalimainoksia

Paitsi vettä, niin ensimmäisenä ennakkoäänestyksen päivänä on satanut vaalimainoksia. Kuten ennustaa saattaa ensimmäinen äänestyspäivä on saanut puolueet ja ehdokkaat panostamaan lehti-ilmoituksiin. Kun ei päästä torille ja kadulle, niin pannaan tuulemaan edes mediassa. Kun en itsekkään päässyt tänään jokirantaan, niin katsoin läpi päivän vaalimainokset Turun Sanomista (myös sen verkkolehdestä). Koska satoi koko päivän, jutusta tuli pitkähkö.

Puolueiden tunnuslauseiden tasolla kaikki ovat nyt tasa-arvon ja koulutuksen puolella, enemmän tai vähemmän uskottavasti. Kaikkien mainokset eivät nyt tule kuitenkaan ihan samasta viestintätoimistosta. Vaalissa on kyse siitä, saavatko tasa-arvoa myös käytännössä toteuttavat puolueet riittävästi voimaa valtuustoon. Toiseksi on tietysti kyse siitä, että läpimenevät ehdokkaat ovat osaavia ja luotettavia.

Tämän päivän (26.5.2021) Turun Sanomissa Vasemmistoliitto, Keskusta ja Perussuomalaiset julkaisevat puolen sivun mainokset, joissa esitellään kaikki ehdokkaat. Muut puolueet menevät pormestariehdokkaat edellä. Kokoomus on ostanut etusivulle puolen sivun kokoisen kuvan, jossa ovat pormestariehdokas Minna Arve ja puheenjohtaja Petteri Orpo. Vihreiden ja Keskustan pormestariehdokkaista löytyy koko sivun mainokset lehden verkkoversiosta.

Kokoomus ja RKP nojaavat muutenkin henkilömainoksiin. Turun Sanomien verkkoversiossa on kaksi koko sivun henkilömainosta. Niko Aaltosen (Kok) teema on Turun kehittyminen ja menestyminen, sekä satsaaminen tulevaisuuteen. Kuvassa ehdokkaalla on puvuntakki, ei kravattia, mutta hieno rannekello näkyy puoliksi. Siis viestitään rentoa menestystä. Nicke Wulffin (RKP) mainoksessa korostetaan yhteistyötä, mikä sopii pienelle RKP:lle hyvin. Myös sanat koulutus ja parempi tulevaisuus ovat mukana. Nicken tyyli on rento: villapaita, ei puvuntakkia.

Painetun Turun Sanomien etusivulla on kokoomuksen mainoksen lisäksi Keskustan, Sosiaalidemokraattien ja Vihreiden pormestariehdokkaiden sekä kahden demarin, kahden kokoomukselaisen ja yhden perussuomalaisen henkilömainokset. Hauskin sanaleikki syntyy kokoomuksen opiskelijaehdokkaan Alvar Euron nimestä. Hän on varmaan joutunut kuulemaan alvariinsa nimestään väännettyjä vitsejä euron kaupasta. Hän on tarttunut asiaan itse: ”Euron panoksella parempi Turku”.

Kokoomus on ollut päävastuussa Turussa tehdyistä päätöksistä ja myös surullista kuuluisuutta saaneista investointien mokauksista. Niinpä se keskittyy nyt vastuun kantamisen sijasta tulevaisuuteen. Puolue vetoaa edelleen yrittäjiin ja hyvin menestyneisiin asiantuntijoihin. Kokoomuksen mainoksista on nyt kadonnut se paljon pilkattu ”Sydän oikealla” -tunnus, paitsi että pieni sininen sydän näkyy parissa henkilömainoksessa. Ilkka Kanervan tarjoaa kokemusta ja vaikuttavuutta, ja pieni sininen sydän on Turussa. Jaana Kiviluote käyttää myös sinistä sydäntä luvaten erityisopettajan ja kasvatustieteen tohtorin ammattitaitoa niin lapsille, nuorille kuin ikääntyville.

Perussuomalaisten valtakunnallisessa tunnuksessa halutaan takaisin kansallinen yhtenäisyys: ”Äänestä Suomi takaisin”. He vetoavat myös liikkuviin äänestäjiin: ”Tällä kertaa äänestän perussuomalaisia.” Kaikenlainen kansanomainen epävarmuuden ja tyytymättömyyden aihe halutaan äänestämisen perusteeksi. Ison mainoksen alussa on suurennettu kuva pormestariehdokas Mikael Miikkolasta. Ehdokkaiden joukossa on paljon yrittäjiä ja keskijohtoa, mutta myös eläkeläisiä, opiskelijoita ja palvelualan työntekijöitä. Silmään osuu Joonan titteli: Junior Customer Success Manager (sanatarkasti ”nuorempi asiakasmenestyksen hoitaja”). En kyllä kadehdi hänen hommiaan.

Keskustan kuntaohjelma kattaa kaiken hyvän, mutta pormestariehdokas Jarmo Laivorannan mainoksessa ”suunta parempaan” tarkoittaa nimenomaan talouden kuntoon saattamista. Ohjelmaan sisältyy menosäästöjä, hankintatoimen remonttia, vuokratiloista luopumista, tuhlaamisen lopettamista konsulteille, sekä sanomista ”ei” raitiotielle. Keskustan mukaan koronan hoidon ja yritystukien aiheuttamista veloista pitää selvitä ilman verojen ja maksujen korotuksia. Tätä se kutsuu arkijärjeksi. Keskustan listalla on paljon yrittäjiä ja hyvin monien eri alojen edustajia, jotka edustavat hyvinkin erilaisia arvoja ja etuja. Niiden yhteen tuominen ei ole aivan vaivatonta, paitsi tietysti aluepohjalta.

Vihreiden pormestariehdokkaan Elina Rantasen mainoksessa on hieman monimielinen tunnus ”Huomenna Turku on vihreä”. Siis myös Vihreät haluavat puhua tulevaisuudesta. Vihreiden ehdokaslista on nuorekas, hyvin koulutettu ja monietninen. Joukossa on paljon menestyneitä asiantuntijoita ja yrittäjiä. Myös viestinnän osaamista varmaan riittää. Menestyksen huumassa ja ympäristöpolitiikan pintakuohuissa on vaarana, että yhteiskunnan sosiaaliset ristiriidat jäävät vähemmälle huomiolle ja taloudellisen eriarvoisuuden korjaaminen vain sanalliseksi.

Sosiaalidemokraatit eivät mainosta isosti Turun Sanomissa, ainakaan vielä. Etusivulta löytyy pormestariehdokas Aki Lindenin mainos ja sisäsivuilla on muutamia henkilömainoksia. Niiden tunnuslauseet viittaavat eri tavoin huolenpitoon. Mika Maaskola toteaa yleisesti, että ”pidetään huolta”. Jarmo Rosenlöf haluaa ”huolehtia turkulaisista”. Tähän sopii hyvin se, että sosiaalidemokraateilla on paljon palvelualoilla työskenteleviä ja ammattijärjestöissä toimivia ehdokkaita.

Vasemmisto: Parempi Turku kaikille

Vasemmistoliiton tunnus on minusta mainio, vaikka sen puolueellisesti sanonkin: ”Parempi Turku kaikille, ei harvoille.” Siinä tiivistyy demokratian syventämisen vaatimus, joka ulottuu kaikille politiikan ja kunnan toiminnan lohkoille. En voinut olla katsomatta, mitä muuta löytyy samalta sivulta Vassarien ison mainoksen kanssa. Yläosassa on myönteinen uutinen Sigynin museolaivan telakan tulevasta graffititeoksesta. Loppu osa sivua on vaalien henkilömainoksia.

Turun Vasemmiston puheenjohtajan, Risto Rinteen mainos on korostaa koulutusta, varhaiskasvatusta, nuorisoa ja kulttuuria. Sen ylä- ja alapuolelle on osunut tai osutettu kaksi kokoomuksen asiantuntijain mainosta. Anu Perho korostaa taloudellista kasvua ja Jaana Kiviluote omaa kasvatusalan asiantuntemustaan. Sivulla ovat vielä Ville Roslakan (SDP) terveydenhoidon ammattilaisille suunnattu mainos sekä Lauri Palmusen (Keskusta) ”painava ääni”.

Samassa lehdessä on vielä muutama vasemmistolainen henkilömainos, joilla muistutetaan omia kannattajaryhmiä. Lehteä ei voi selata huomaamatta vasemmiston ilmoituksia. Johannes Yrttiahon ”Linja pitää”. Vassarinaiset Li Andersson, Mirka Muukkonen ja Anna Mäkipää haluavat Turusta ”kaupunkia kaikille, ei harvoille”. Vasemmistofeministit Minna Sumelius ja Mervi Uusitalo-Heikkinen tarjoavat radikaalia kuntapolitiikkaa ja opettajan otetta. Hienoa ja monipuolista näkymistä, taas puolueellisesta sanottuna.

Ketkä ovat lehdestä poissa?

Maksullisesta printtimediasta ovat tällä kertaa poissa monet pienet ehdokaslistat. Ne ovat kuitenkin olemassa katumainoksista. Monet niistä asettuvat vaihtoehdoksi entisille puolueille ja uusia tulokkaita on yllättävän paljon ympäri maata. Tämä viittaa siihen, että tyytymättömyyden pohjavirtoja löytyy. Tutut ja näkyvät ehdokkaat voivat kanavoida tyytymättömien kansalaisten ääniä ja saada paikkoja valtuustoissa. Seuraavassa havaintoja turkulaisesta kattauksesta.

SKP:n kahdeksan ehdokasta vaativat hävittäjämiljardeja kuntien palveluihin. Ne etsivät samoja ääniä kuin Vasemmistoliitto.

Vähän yllättäin päivän lehdestä puuttuivat myös Kristillisdemokraattien mainokset. Heidän nuorekas viisikkonsa vetoaa asiantuntemukseen ja sydämellä välittämiseen.

Kristallipuolueen neljä ehdokasta taas julistavat ilon, totuuden ja rakkauden sanomaa. Ihan pelkällä tunnelmalla vedotaan ja kaikkea hyvää toivotaan.

Avoin puolue on uusi tulokas. Sen ainoa ehdokas Turussa on Johanna Ahonen ja tunnukset ovat vapaus, järki ja rakkaus. Verkkosivujensa perusteella puolue vetoaa yksilön vapauden kannattajiin. Se edustaa nuorekkaampaa ja raikkaampaa yksilön vapautta kuin Liike Nyt.

Myös Liike Nyt on saanut lisää ehdokkaita Turussakin, pääasiassa miespuolisia palvelualojen yrittäjiä ja se yksi julkkis, siis Jethro Rostedt. Ehdokkaita on 21, joukossa vain kaksi naista, joilla kummallakin on merkonomin koulutus.

Piraattipuolue on ratkaissut vaalijulisteen talousongelmat painamalla valtakunnan ehdokkaiden yhteisen julisteen, josta pääsee kuntakohtaiselle sivulle skannaamalla QR-koodin. Sivut on tehty tyylikkäästi, myös kännykän pieneen ruutuun sopiviksi. Eniten ehdokkaita on pääkaupunkiseudulla ja Tampereella. Pohjoisemmasta ovat mukana myös yliopistokaupungit Vaasa, Oulu ja Rovaniemi. Turussa on neljä ehdokasta: kolme atk-asiantuntijaa ja yksi lääkekannabiskonsultti. Onkohan kannabiksesta taas tulossa joissakin piireissä yksilön vapaan valinnan symboli, sen vapauttaminen kun mainitaan piraattien lisäksi avoimen puolueen tavoitteissa.

Yhteenvetona voi sanoa, että puoluekentän oikealla laidalla on monenlaista luottamuksen hakemisen tapaa, voisi sanoa elämyksien markkinataloutta. Yhdet viestittävät konservatiivisia ja kollektiivisia arvoja, toiset taas innostuvat yhteisöllisyydestä piittaamattoman yksilön vapauksista.

Vaalinumero Telakkarannassa

Kun kuntavaalien ehdokkaan numero on saatu, siihen pitää ensin totutella ja sitten se pitää siirtää mainoksiin. Samalla se herätti sisäisen kuvankäsittelijäni. Alan kuvitella kaikenlaisia mahdollisuuksia numerolle julkisilla paikoilla. Aurajoen Telakkaranta on vakituinen kävelyreittini ja sen kyltit ovat kuin luotuja vaalinumerolle. Näin se ehdokasnumero sitten karkasi häiriköimään virtuaaliseen versioon Aurajoen rantakävelystä.

Tällä katutyömaa oli Kupittaalla, mutta kun siinä oli sukunimi jo valmiina kummallakin kielellä!
Telakkarantaan on rakennettu uusia asuntoja koko sen ajan, kun olen Turussa asunut. Tulossa on kallista ja epäviihtyisää luksusta, jossa rantakadun kävelijät ja pyöräilijät kokevat olevansa vieraalla alueella. Rakennustyömaan kohdalla kävelijöitä ohjataan pois autojen tieltä. Tein pienen poliittisen lisäyksen opasteeseen.
Ilta-aurinko paistaa Korppolaismäen kalliolle, tai siihen mitä siitä on jäljellä.
Telakkarannan räjähdystyömaan urakoitsija ilmoittaa, että täällä tehdään tulevaisuutta: ”the future is built today”. Räjäyttämällä hävitetään Korppolaismäen kallioita, jotta saadaan tilaa muutamille hintaville ranta-asunnoille ja niiden autotalleille. Korjasin kylttiä; tulevaisuutta ei tehdä tässä ihan tavallisten turkulaisten ehdoilla.
Jo koronakeväällä 2019 rannan viherlaatikkoon ilmestyi osuva ja ihan tyylikäs graffiti, joka kyllä pikaisesti putsattiin pois häiritsemästä kävelijöiden mielenrauhaa. Kuvasin ja päivitin vaalimainokseksi.
Houkutus oli liian suuri. Tämä lumisen ajan kiinteistöhuollon kyltti suorastaan vaati vaalipäivitystä.
Vaikka pihaan ajo on kielletty, niin äänestäminen on salllittu.

Kuvien liikennemerkkien ja opasteiden merkinnät ovat mielikuvituksen tuotetta ja niiden suhde todellisiin paikkoihin on sattumanvarainen.

Vaalikuvan vaikeus

Jos on suostunut vaaliehdokkaaksi, pitää käydä valokuvassa. Vaalijulisteiden kuvat ovat erottamaton osa vaaliviestintää, joka taas on mainontaa. Monien vaalien alla olen viettänyt aikaa katselemalla kadunvarsien ehdokkaiden gallerioita, lukien nimiä ja ammatteja sekä etsien tuttuja tai jotenkin mielenkiintoisia kasvoja. Silloin kiinnittää huomiota myös siihen, miltä ehdokkaiden kuvat näyttävät. Kuva voi mennä monella tavalla pieleen. Joskus kuvat ovat liian stilisoituja, kuin mainostoimiston liukuhihnalta. Ehdokkaat eivät näytä aidoilta. Joskus taas kuvat näyttävät liikaa erilaisista kotialbumeista reväistyiltä. Tällöin ehdokas ei näytä asioita hallitsevalta.

Olen itse harrastanut valokuvausta poikavuosista lähtien ja perhepiirissäni on yksi kuvauksen ammattilainen. Silti, tai ehkä juuri siksi, itse kuvattavana oleminen on kiusallista. Kuvassa ei voi muuta kuin epäonnistua. Valinnanvaraa on vain se, millä tavalla.

Menin siis valokuvaamoon. Suurin ongelma eivät olleet studion valot, eivätkä lavasteet, vaan minä. Kuinka minulle saataisiin kuvaan oikea ilme. Kuvaajan mielestä pitäisi hymyillä valloittavasti ja luontevasti, minä itse taas halusin näyttää harkitsevalta ja pohtivalta. Onneksi nykyisin ei kuvauksissa pala filmiä vaan muistikortille mahtuu kyllä otoksia. Lopulta kuvaamolta tuli kaksi ehdotusta parhaaksi otokseksi, vakavampi ja iloisempi. Kuvaaja ehdotti, että iloisempi on parempi. Tietysti hän on oikeassa.

Valokuvassa sekoittuu todellisuutta, teknistä taitoa ja fantasiaa. Siksi se on niin kiehtova harrastus. Vanhan valon jälkiä on tallennettu, muokattu teknisesti ja siirretty uudestaan katsottavaksi paperille tai ruutuun.

Kuva on yhtä aikaa totta ja valhetta ja esitystä. Esitys alkaa, kun kuvattava asettuu esittämään parempaa itseään lavastettuun tilanteeseen. Taitava kuvaaja rajaa kuvakulmaa ja sitten myöhemmin itse kuvaa. Värien sävyjä, kontrastia ja kirkkautta säädetään. Lopulta kuvaa voidaan viedä retusoida tai manipuloida, muokata, poistaa tai lisätä sen osia. Silti kuva jotenkin toistaa todellisuutta. Siksi kuvia on aina muokattu, että niiden tiedetään heijastavan todellisuutta. Tämän tiedostamisesta on syntynyt erilaisia kuvauksen maailmoja ja sääntöjä: muotikuvaa ei voi oikeastaan julkaista muokkaamatta, luontokuvaa taas ei saa manipuloida, uutiskuvaa ei saa muokata ja esittää väärässä yhteydessä.

Valokuvan toinen valheellinen ulottuvuus on aika. Kuva on vanginnut hetken eikä kerro mitä tapahtui sitä ennen tai sen jälkeen. Tosin hyvä kuva voi vangita vauhtia ja liikkeen suuntaa, mutta niiden tulkinta on katsojan mielikuvituksen varassa.  

Kokonaan uusi merkityksien taso kuvaan tulee siitä, missä yhteydessä se esitetään. Onko se perhealbumissa, nettipäivityksessä, taidenäyttelyssä vai uutisissa – tai osa skandaalia? Mitä on sen vieressä? Onko kuvalla nimi tai kuvateksti?

Mikä on sitten tämä vaalikuva? Se on sekä muotokuva että markkinointia. Muotokuvassa ihmisen pitäisi esiintyä olennaisimmillaan mutta markkinointikuvassa taas parhaimmillaan. Vaalikuvassa pitää olla ystävällinen, hurmaava, luotettava, arvovaltainen, osaava.

Tutkimuksia eriarvoisuudesta Suomessa

Ryhdyin lukemaan viime aikoina ilmestyneitä raportteja ja tutkimuksia suomalaisesta eriarvoisuudesta. Tästä tuli melko raskas ja pitkä juttu enkä tiedä, onko asiasta mahdollista saada kokonaiskuvaa. Tuskin tiedän, miten aloittaa. Koska yhden elämänvaiheen elinolojen huonous tuhoaa tulevia mahdollisuuksia, järjestän havaintoja ihmisen elämänvaiheiden mukaan.

Lapsuus

”Lapsuuden elinolot vaikuttavat oikeastaan aivan kaikkeen: syömiseen, liikuntaan, pituuteen, painoon, päihdekäyttöön, koulutukseen, työmarkkina-asemaan, mielenterveyteen, tapaturmiin, koettuun terveyteen ja oikeastaan kaikenlaiseen elämässä selviytymiseen lapsikuolleisuudesta elinajanodotteeseen.” Näin kirjoittaa Adile Sevimli Longplayn verkkosivulla. ”Kun haastattelin asiantuntijoita ja tutkijoita terveyseroja käsittelevään juttuumme Vähän huonommat kortit, jokainen haastateltava nosti esiin yhden asian yli muiden: lapsuuden. Mikään ei määritä terveyseroja yhtä paljon. Huono-osaisuudella on tapana kasaantua. Ja kun niin käy, vaikutukset ulottuvat yli sukupolvien.

Koulu

Apulaisprofessori Venla Bernelius teki opetusministeriölle selvityksen lasten perhetaustan merkityksestä. Jos peruskoulu eriarvoistuu, niin perhetaustan vaikutus voimistuu. Tähän asti julkisuudessa on puhuttu paljon siitä, kuinka tytöt pärjäävät koulussa poikia paremmin. Raportti kurkistaa tämän keskiarvon taakse. Heikosta perhetaustasta tuleva tyttö on osaamisessaan puoli vuotta jäljessä hyvästä taustasta tulevaa poikaa. Koulutuksellinen epätasa-arvo tihenee erityisesti sellaisissa kaupunkiseutujen naapurustoissa, joissa on paljon köyhyyttä tai sosiaalisia ongelmia. Erot näkyvät koulussa sekä henkilökunnan työkuormana että lasten tuen tarpeena ja heikompina kouluvalmiuksina.

Koulussa vallitseva ilmapiiri määrittelee nuorten käsitystä itsestään ja mahdollisuuksistaan. Joillekin syntyy ihania muistoja, joillekin traumoja tai arpia. Kirjahanketta Eriarvoisuuden tila Suomessa 2020 vetänyt Maija Mattila kirjoittaa: ”On yleinen ja haitallinen käsitys, että ei ole olemassa mitään ihonväriin, sukupuoleen tai muuhun taustaan liittyviä rakenteita, joilla olisi vaikutusta sosioekonomiseen asemaan.” Rasismi ja muut ennakkoluulot eriarvoistavat jo kouluissa. Ne rajoittavat mahdollisuuksia sekä todellisuudessa että ihmisten omassa mielessä. Mitä järkeä on edes yrittää, jos ei ole samoja mahdollisuuksia kuin muilla. ”Ikään kuin ihminen yksinään vaikuttaisi siihen, miten pääsee elämässä eteenpäin”, Maija Mattila kirjoittaa.

Nuorten asuminen

Nuorisoasuntoliitto Nalin ja ympäristöministeriö teettivät kyselytutkimuksen nuorten asumisesta. Yleisradio uutisoi siitä. Nuoret eivät enää uskalla haaveilla omasta asunnosta. Yksin asuminen kerrostaloissa yleistyy. Itsenäistyminen ja omaan kotiin muutto vanhempien luota on vaikeutunut, mutta kimppa-asuminen tuntemattomien kanssa ei sekään juuri houkuttele. Vuokralla asuvien määrä kasvaa ja nuoret joutuvat tinkimään elämisen kustannuksista pystyäkseen maksamaan asumiskulunsa.

Opiskelun jälkeinen elämä

Helmikuun lopulla tarkastettiin Turussa Sanna Kailaheimo-Lönnqvistin väitöskirja siitä, miten vanhempien voimavarat vaikuttavat jälkipolven elämän onnistumiseen ja epäonnistumisista selviytymiseen. Vaikutus näkyy niin ammatissa kuin parisuhteissakin selviytymisessä. Sekä vanhempien ja puolison vanhempien resurssien vaikutus näkyi selvästi yksilön elämässä. Kielteiset tapahtumat (terveysongelmat, työkyvyttömyys) vaikuttavat vähemmän haitallisesti, jos vanhemmilla on hyvät resurssit.”Ylisukupolvista periytymistä tapahtuu melkein kaikilla elämän osa-alueilla, ja sillä on vaikutusta niin elämäntapahtumiin kuin tulevaisuuden saavutuksiin.” (Turun Sanomat julkaisi Sanna Kailaheimo-Lönqvistin haastattelun 4.4.2021, tässä linkit lehtileikkeen kuvaan ja tekstiin.)

Terveys

Kirjassa Vähän huonommat kortit käsitellään suomalaisten terveyseroja. Sen tekijät Antti Järvi ja Adile Sevimli kirjoittavat, että suomalaisen terveydenhuollon erityinen ongelma on sen sirpaleisuus.

Terveyden kannalta parasta olisi kaikkien helppo pääsy hoitoon ja maksuton hoito. Osalle se onkin todellisuutta, ja he ovatkin terveydeltään maailman huippua. Mutta kalleinta ja vaikeinta hoitoon pääsy on niille, jotka tarvitsevat sitä kipeimmin. Tulee uusia väestöryhmiä, joiden terveysriskit kasvavat. Hoitamattomat kärsivät eniten ja tulevat lopulta myös yhteiskunnalle kalliiksi. Kirjoittajien haastattelema erikoislääkäri Heli Salmi ehdottaa, että sosioekonomiset erot tunnustettaisiin terveydenhuollossa riskitekijöiksi. ”Ei sen takia, että leimattaisiin, vaan sen takia, että tunnistettaisiin ihmiset, jotka ovat suuremmassa riskissä. Ja kun ne tunnetaan, palveluita pitäisi kohdentaa niiden mukaan. Näinhän tehdään jo joidenkin kansansairauksienkin kohdalla.” Heli Salmi kertoo Arvo Ylpöstä, joka vajaat sata vuotta sitten perusti neuvolan siirtolaisten ja työläisten kansoittamalle alueelle Helsingin Kallioon. Konsepti oli mullistava: paikassa oli kaikille avoimet ovet. Muutamassa vuodessa alueen lapsikuolleisuus romahti. Ajatus oli yksinkertainen: viedään palvelut niille, jotka niitä oikeasti tarvitsevat.

Toimeentulo

Aikaisemmin mainitussa kirjassa Eriarvoisuuden tila Suomessa 2020 kaksikymmentä suomalaista tutkijaa esittelee tutkimustietoa eriarvoisuuden ei ulottuvuuksista. Teos kyseenalaistaa ajatuksen, että Suomessa vallitsee mahdollisuuksien tasa-arvo, että kaikki lähtevät samalta viivalta. Päin vastoin, eriarvoisuus periytyy. Koulutukseen, ammattiasemaan ja tuloihin perustuvat terveyserot säilyvät, vaikka kansanterveys on yleisesti kehittynyt parempaan suuntaan. Myös sosioekonominen asema periytyy. Tulo- ja varallisuuserot ovat kasvaneet myös Suomessa merkittävästi 80-luvun lopulta lähtien.

Aivan ilmeisesti olemme sellaisen johtopäätöksen äärellä, että eriarvoisuuden eri ulottuvuudet tai osa-alueet ruokkivat toisiaan – ja myös hyväosaisuuden eri osa-alueet ruokkivat toisiaan. On huonoja kierteitä ja hyviä kierteitä.

Myös tämän kirjan johtopäätös on, että eriarvoisuutta pyritään korjaamaan irrallisin ja yksittäisin toimenpitein, jotka ovat erillään suurista rakenteellisista kysymyksistä. Eriarvoisuuden vähentämisen tulisi olla aivan talouspolitiikan keskiössä, sanoo kirjoittaa kirjahanketta vetänyt Maija Mattila.

Gallupdemokratian ja tekoälyn liitto

Vaalikoneet ovat mielipidetiedustelujen ja keinoälyn lapsia. Totta kai niihin on nyt ehdokkaan vastattava, mutta on hyvä olla kipeällä tavalla tietoinen siitä, että ne ovat osa verkkoalustoilla toimivaa huomiotaloutta. Vaali vaalilta niiden merkitys on kasvanut ja erityisesti nyt koronaeristäytymisen aikaan ajatellaan, että äänestyspäätöstä tekevät etsivät sieltä samanmielisiä, vähän niin kuin etsisi kumppania tinderissä – eikä menisi koskaan baariin. Sielläkin jotkut ovat kuulemma liikkeellä ”ihan läpällä” ja jotkut enemmän tosissaan. Huomaan nyt lankeavani vähän liian ilkeään mielentilaan, johon joutumista perustelen joillakin havainnoilla.

Vaalikoneiden tekijät määrittelevät, mitä kysymyksiä ehdokkaan pitää pohtia. Kysymysten tärkeysjärjestys on poliittisen keskustelun ydintä. Sen lisäksi vaalikoneen tekijät määrittelevät, mitkä ovat vastausten vaihtoehdot.

Jotkut vaalikoneet ovat keino kiinnittää ehdokkaiden huomio oman eturyhmän kysymyksiin. Nuorten vaalikone kyseli nuorten vaikutusmahdollisuuksista ja koulukiusaamisen vastustamisesta. Opettajajärjestön vaalikone kysyy tietysti opettajien palkkauksesta ja koulujen resurssoinnista. Jos on näiden asioiden puolella, vastaaminen on helppoa.

Mediatalojen vaalikoneissa metsästetään yhden intressin sijasta enemmän vastakkainasetteluja. Äärimmillään se on sitä, että ”karsitaanko koronavelkojen vuoksi vanhuksien vai lapsiperheiden palveluista”. Vastakkain asetetaan myös vaikkapa joukkoliikenne ja yksityisautoilu. Saadaan klikkauksia vastausasteikon ääripäihin. Näin nostetaan esiin kahden eturyhmän välistä jännitettä, mikä ei tietenkään ole sama kuin kokonaiskuva yhteiskunnan ristiriidoista. Joissakin tapauksissa kysymyksen vastakkainasettelu vielä vahvistaa suoraan joitakin poliittisia käsityksiä maailmanmenosta.

Riviehdokas tekee sitten valintoja sen pohjalta, mitä vastakkainasetteluja hän pitää tärkeinä.  Ensimmäinen valinta on se, että kenen vaalikoneisiin ylipäänsä vastaa, eli ketä sitä sympatiseeraa. Vasta sen jälkeen tulee valinta, miten vastaa. Vastaako omin päin vai hakeeko tukea puolueen ohjelmista ja ohjeista? Kun tunnustan, että minulla ei ole hajuakaan elämyskeskuksen rahoituksen tulevaisuuden kiemuroista, voin kadota keskimääräisyyksien massaan. Tai ehkäpä jään ainoana sinne keskelle tunnustamaan tietämättömyyteni, kun muut ryntäävät ääripäihin.

Lopuksi vääntäydyn positiiviseksi ja yritän ajatella vaalikonetta mahdollisuutena. Kun klikkaan laatikoita tietokoneen ruudulla, yritän tosiasiassa tavoittaa jossakin keinoälyn algoritmien tuolla puolen olevan äänestäjän kysyvää katsetta: Voinko luottaa sinuun? Oletko minun puolellani?

Polarisaation syitä ja syyllisiä

Ruudussani on viime aikoina keskusteltu paljon poliittisesta polarisaatiosta, siis kahtiajaosta. Kokoan tähän keskustelujen antia, polarisaation syitä ja syyllisiä. Pyydän anteeksi, että joittenkin ajatusten esittäjien nimet eivät tule mainituksi. Vain ajatus ratkaisee. Minulla on taipumusta yrittää tiivistää asiat kolmeen asiaan, nyt joudun nostamaan esiin viisi ajatusta.

Suomalaisten historiapäivien sessio informaatiovaikuttamisesta (mainiot päivät ja mainio keskustelu, mukana mm. Saara Jantunen, Katri Pynnöniemi, Jarno Limnéll). Keskustelussa pohdittiin sitä, kuinka ”valtiolliset toimijat” ovat läsnä naapureittensa informaatiovirroissa, hehkuttaen siellä tyytymättömyyttä aiheuttavia asioita. Silloin kun se tapahtuu avoimesti, se ei ole iso ongelma, mutta jos se on piiloutunutta, se on ongelma. Suuret valtiot pystyvät tekemään tätä suuresti, vihamieliset tahot tekevät sitä vihamielisesti. Toisaalta USA:n kongressitalon mellakka osoitti, että aina ei tarvita ulkoista vihollista, sisäinenkin riittää.

Helsingin yliopiston tiedekulmassa keskusteltiin radikalisoitumisesta, tunteiden ilmaisusta ja vuoropuhelun (dialogin) tarpeesta. Ehkä osuvampi suomennos dialogille olisikin vuorokuuntelu, koska usein vääryyden kokemukseen johtaa se, että ei tule kuulluksi. Vaikka hallinto, järjestöt ja kehittämisprojektit ovat täynnä osallistamispuhetta, niin silti kokemukseksi jää, että ”meidän yli jyrättiin ja ratkaisu tehtiin meitä kuulematta.” Keskustelussa todettiin aivan oikein, että polarisaation ja ääriryhmien päivittely ei saa johtaa siihen, että vääryyksien kokemuksen ilmaiseminen kielletään. Vääryyden kokemus synnyttää tunteita, myös myötätuntoa ja myös syyllisyyttä.

Tuntemusten esittämiseen sopii mainiosti some ja internetti. Siellä lyhytpinnainen viestintä ei tunne rajojen tai tapojen pidäkkeitä. Lukuisat ryhmät kannustavat jäseniään ja toisia ryhmiä kommenttien ja tykkäämisten ketjuihin. Samalla digitaalisten alustojen ansaintalogiikka tuottaa miljoonia niitä omistaville yrityksille. Siinä lasketaan vain klikkauksien määriä, ei laatua ja sosiaalisia seurauksia. Tällöin toisistaan eivät erotu iloa ja hymyjä tuottavat vauvakuvat ja kissavideot vihaa lietsovista ja syyllisiä ärhäkästi osoittelevista huudoista.

Somekohusta tulee somekohu vasta sitten, kun se nostetaan iltalehden lööppeihin. Näin totesi Katja Valaskivi Sanoma Säätiön järjestämässä salaliittoteorioita koskevassa keskustelussa. Klikkauksista ja mainostuloista kilpaileva perinteinen lehdistö osallistuu huomiotalouteen ja nostaa esiin somekuplia ja moninkertaistaa niiden saaman huomion. Tämän seulan läpi ei pääse iloisella yhteisölllisyydellä ja maltillisilla kutsuilla toimintaan.

Neljäs ajatus tulee poikkeuksellisesti kirjasta. Tosin Peter Pomerantsevin kirja ”This is Not Propaganda” käsittelee myös nettiä, nimittäin verkossa käytyä todellisuuden vastaista sodankäyntiä. Yhdessä kohdassa kirjaa hän kuvaa, miten yksilö sovittautuu kahtiajakautuneeseen maailmankuvaan: Valitaan yksi itseä koskettava asia – uskonto, maahanmuutto, talousperiaate – ja suurennetaan sitä niin paljon, että siitä tulee itselle ainoa tärkeä asia, tunnusmerkki. Tätä voi vauhdittaa samanhenkinen esikuva tai muutama kaveri. Kun asiasta on tullut tunnusmerkki, se ei ole enää keskustelun tai väittelyn aihe, vaan rajalinja, jonka sisäpuolella jokainen on koskematon ja ulkopuolella ovat salaliitot. Uskonnoissa näin syntyy lahkoja, identiteettejä, joka esiintyvät ideologiana.

Viides ajatus, joka on pakko ottaa mukaan, koskee kohuista ja vääryyksistä syntyneiden identiteettien liittämistä, mobilisoimista politiikkaan. Populismin tutkijat toteavat, että kansanliike tarvitsee vastustajan nimeämisen lisäksi myös johtotähden, jonka taakse voidaan liittää monenlaista vääryyden vastustamista. Vastustajaksi sopii hyvin eliitti ylipäänsä, koska nehän asioista päättävät. Liikkeen oma johtosymbolin taas pitää olla niin ontto, että sen piiriin voi syleillä kaikenlaista vastarintaa, vastustettiin sitten veroja, ulkomaalaisia, asiantuntijoita tai poliisia. Salaliittoja koskevassa keskustelussa Niko Pyrhönen totesi, että populisti laittaa vesimyllynsä kansalaisyhteiskunnan pieniin virtauksiin ja saa sieltä virtaa.

Onko tästä tehtävissä joku johtopäätös? On selvää, että vääryyden kokemukset aiheuttavat tunteita, jotka yhdistävät ihmisiä. Näitä, samoin kuin itse vääryyksien syitäkään, ei voida taikoa pois puhumalla positiivisesti tai kannustamalla omien asenteiden tarkistamiseen. Ne pitää nostaa esiin ja liittää toimintaan, jossa vääryyden syyt tunnistetaan ja niihin yritetään vaikuttaa, oikeasti, esimerkiksi paikallisesti. Ilman yhteistä toimintaa, tai ainakin sen yrittämistä, vääryydet jatkuvat. Toimintaan tarvitaan niin tietoa, tunnetta, kuin ajattelua ja organisoitumista. (Mitenköhän tuon saisi tiivistettyä kolmeen?)

Mihin luokkaan kuulun?

”Kun sinä olet sosiologi, niin sanopa, mihin luokkaan minä kuulun?” Kysymys yllätti minut täysin. Kysyjä oli nuori nainen, joka oli kanssani samassa hankkeessa. Hän oli tuntiopettaja, viimeisteli pro-gradua yliopistolle ja teki haastatteluja tallentaen teollista perinnettä. Olin tietysti lukenut marxilaista luokkateoriaa ja keskustelua kerrostumista ja luokan käsitteen tarkennuksista, mutta silti kysymys tuli kuin menneisyydestä. Kuinka on mahdollista, että 2010-luvulla nuori nainen kysyy tällaista? Yli 20 vuoteen luokista ei ollut juuri puhuttu, kuin enintään kuvattaessa sukupolven sosiaalista nousua ”luokkaretkenä”.

Kun olin jo kirjoittanut Göran Therbornin esittämästä eriarvoisuuden kolmijaosta, huomasin, että ei siinäkään varsinaisesti luokista puhuttu.  Nuo kolme eriarvoisuuden muotoa, elinolot, kohtelu ja voimavarat, ovat yhteiskunnan pinnanmuodostumia. Niiden alla jylläävät talouden mannerlaatat, joiden liikkeet siirtelevät voimavaroja eri ryhmien haltuun ja tuottavat erilaisia elinoloja, joissa ihmiset yrittävät selviytyä ”kukin yksilöllisistä lähtökohdista käsin”. Talous myös rakentaa ja rahoittaa instituutioita ja toimintatapoja, jotka tuottavat eriarvoista kohtelua mitä kummallisimmista syistä.

Silmään oli osunut myös Minja Koskelan kommentti Kansan Uutisissa, että emme osaa puhua luokista. Duunareistakin puhuvat vain perussuomalaiset ja hekin väärällä tavalla. Koskela kirjoittaa: ”Jos me haluamme tehdä politiikkaa, joka hyödyttää kaikkia, meidän pitää pystyä nimeämään ne ihmiset, joille politiikkaa tehdään.”

Tähän samaan mielentilaan kolahti kirjamainos amerikasta. David Roediger on kirjoittanut kirjan keskiluokan historiasta. Olen vasta aloittanut sen (“The Sinking Middle Class. A Political History”) lukemisen, mutta heti aloituksessa on yllättävän koskettava lainaus dystopiakirjailija George Orwellilta.  Roediger ei mainitse, mistä lainaus on peräisin. Orwell kirjoitti paljon sekä journalistina että kaunokirjailijana. Hän koki asemansa ristiriitaisena ja kaipasi yhteyttä työväenluokkaan. Kas näin hän kuvaa keskiluokan poliittista ahdistusta (suomennoksen virheet ovat omiani):

“Ehkäpä sitten tämä luokkaennakkoluulojen kurjuus hiljalleen häviää ja me tämän vajoavan keskiluokan jäsenet – yksityisopettajat, nälkäänäkevät free-lance toimittajat, everstin vanhaksi piiaksi jäänyt tytär, – työtön Cambridgen maisteri, laivastoupseeri ilman laivaa, kanslistit, virkamiehet, kaupparatsut, kolme konkurssia tehneet kangaskauppiaat maaseutukaupungeissa – voimme vajota suuremmitta taisteluitta osaksi työväenluokkaa, mihin me kuulumme, ja ehkä sitten, kun sinne pääsemme, siellä ei olekaan niin kauheaa kuin olemme pelänneet, sillä loppujen lopuksi, meillä ei ole muuta menetettävää kuin sievistelevä puhetapamme.